Nyt sukelletaan syvällisyyksiin – arviossa Pässilauman ”Kylmyys”-EP

Jälleen on se aika vuodesta, kun maailma pääsee nauttimaan Pässilauman uudesta äänitteestä. Bändin edellisestä julkaisusta, ”Toivosta ja Murheesta”, on ehtinyt vierähtää kaksi vuotta. Pässilaumalle ei yksikään äänite ole tyypillisesti samankaltainen kuin edeltäjänsä, ja niin on myös ”Kylmyys”-EP:n kohdalla. Vaikka yhtyeen ulosanti on alkanut viime vuosina muotoutua 90-luvun vivahteisen rockin äärelle, löytyy uudelta EP:ltä myös yllätyksiä.

Jo albumin nimi ja kansikuvan kylmän sävyisyys ja kolkkous vihjaavat siitä, mitä on vastassa. Reilu kaksikymmentä minuuttinen EP sisältää viisi kappaletta, joita ei sanomansa puolesta voi pitää iloisina. Sanoitukset ovat Pässilaumalle ominaisesti melankolisia, mutta tällä kertaa seassa on enemmän synkkyyttä. Pirteimpänä poikkeuksena voi tosin pitää ”Vuodet välillämme” -kappaletta, joka on alun melodisuutensa puolesta jopa hieman hilpeä. EP:n päälinja on kuitenkin surumielinen, joka taittuu kappaleissa ”Tuomari” ja ”Hetket ennen loppua” jopa lohduttomaksi.

EP:n voi ulosantinsa suhteen jakaa useampaan osaan. Aloitusraita alkaa 90-luku vivahteisella, konemusiikkimaisella introlla, jota on sävytetty kitaristi-vokalisti Kemppaisen käsitellyllä äänellä. Kappaleen edetessä Kemppaisen ääni muuttuu välillä puhtaammaksi ja ulosanti rock-pitoisemmaksi. Kertosäkeistöissä erityisesti dominoivassa asemassa olevat symbaalit kaappaavat huomion. Kun se yhdistyy kryptisiin sanoituksiin ja melankoliseen äänimaisemaan, huomaan miettiväni Pariisin Kevättä.

”Kylmyys”-kappaleen lopussa kuullaan vihaisen kuiskailevia lauluosuuksia, jotka ovat esimakua tulevasta. Mahtavasti polkeva ”Tuomari” on EP:n raskain ja synkin kappale, ja se sisältää Pässilauman mittapuulla poikkeuksellisen raskaat lauluosuudet. Vokalisti-kitaristi Kemppainen irrottelee äänihuulistaan kunnon rääkymisen, joka luo melkoisen kontrastin hänen muihin laulusuorituksiinsa. Oman erikoisen lisävivahteensa kappaleeseen tuovat vielä kitaristi Ahosen kosketinsoitinosuudet, jotka soivat örinöiden taustalla lähes suloisesti.

”Vuodet välillämme” ja ”Henkilökohtainen” ovat tematiikkansa ja ulosantinsa puolesta EP:n samankaltaisimmat kappaleet. Molempia yhdistävät surumieliset lyriikat, vaikka jälkimmäisessä kappaleessa onkin humoristisempi ote.  Teoksissa myös pohdiskellaan elämää ja sen mukana tulevien haasteiden suhteuttamista. Vastaavasti ”Hetket ennen loppua” kuljettaa kuulijan reippaan, jopa aavistuksen pirteän ulosannin äärelle, vaikka kappaleen sanat ovatkin melankoliset.

”Hetket ennen loppua” etenee ongelmitta alusta loppuun kuten jokainen EP:n kappale ja loppuu napakasti neljän minuutin kestonsa jälkeen. Lopetus tulee niin jyrkästi, että se tuntuu jopa tylylle. Pässilauma ei lakkaa hämmästyttämästä.

Kuten aiemmin totesin ei Pässilauma julkaise kahta samantyylistä äänitettä peräkkäin. Vaikka ”Kylmyys” jatkaa osin siitä, mihin ”Toivosta ja Murheesta” jäi, on tuoreimmalla EP:llä tuotu uutta näkökulmaa yhtyeen musiikkiin (”Kylmyys”, ”Tuomari”). Pässilauman soundi on alkanut selvästi nojautua enemmän rockin puolelle vuonna 2020 julkaistun ”Jakomäkeen!”-pitkäsoiton myötä. Ilmaisuun on tullut myös enemmän syvyyttä ja syvällisyyttä, mistä tämänkin EP:n ”Vuodet välillämme” ja ”Henkilökohtainen” ovat hyviä esimerkkejä. Tuleeko seuraava äänite jatkamaan samalla linjalla jää nähtäväksi, mutta se on varmaa, että sekin tulee yllättämään kuulijansa.

Yhtyeen Facebook-sivulle pääset tästä: https://www.facebook.com/plauma

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen