”Obskuurin maanisuuden kaksi puolta” – Arvostelussa Babes In The Abyss / The Carnival -split-albumi

Helsingissä operoivat omaehtoisen musiikin yhtyeet ovat lyöneet hynttyyt yhteen. Urkuharmonidoomia, alkukantaista heavya, virsimusiikkia ja pakanallisia riittisävelmiä yhdistelevällä Babes In The Abyssilla sekä kajaanilaislähtöisellä, metallista hardcorea jo 20 vuotta nuijineella The Carnivalilla ei luulisi lähtökohtaisesti olevan kovinkaan paljon musiikillisesti yhteistä kosketuspintaa.

Kun pintaa raapii hieman, alkaa syvemmältä paljastua molempien yhtyeiden viehättyneisyys luomisen vapauteen, rajattoman musiikin riemuun, alkukantaisen askeettiseen taiteeseen sekä ihmisyyden pimeisiin puoliin. Kuunneltuaan yhtyeiden tuoreen splittialbumin läpi muutamia kertoja, kyseiset teemat alkavat hahmottumaan kuulijan tietoisuuteen yllättävänkin laajana, näiden keskinäistä musiikkia ja mentaliteettia yhdistävänä pinta-alana.

(kuva: Kaisu Korsow)

Vinyylin A-puoli mennään Babes In The Abyssin tahdissa. Muun muassa KLV, Reverend Bizarre, Spiritus Mortis, Opium Warlords ja Kauko Röyhkä -yhteyksistä tunnettu Sami ”Albert Witchfinder” Hynninen laulaa kailottaa mystistä ja hämäräperäistä ja vienosti okkultistisvivahteista tarinaa kuulaalla äänellä, vanhahtavasti artikuloidulla englannin kielellä.

Sävellyspuolen pääarkkitehti Saana (mm. Autiomaailma) pumppaa puolestaan perinteitä kunnioittavaa urkuharmonimattoa Telehin soittaman, White Stripesia muistuttavan, kiilailevan rumpukompin tahtiin. Jessin lievästi särötetty basso tukee rönsyilevää pakettia hyvin, vaikka välillä käväistäänkin muun instrumentaation suhteen pienen epävireyden puolella. Tässä kontekstissa pieni horjuvuus tuo hommaan kuitenkin raikkaan ripauksen kotikutoisuutta ja inhimillisyyttä.

Yhtyeen kolmesta biisistä mielenkiintoisimmaksi nousee ensimmäisenä kuultava ”Mad Caravan”, joka on kuin Sopor Aeternuksen Anna Varneyn metsäläisserkkujen pyykkäämää, mäntysuovan tuoksuista luomu-doomia. Mukana on myös ripauksen verran jäyhästä, keskiaikaisesta musiikista muistuttavia sävelkulkuja Konsort Karhean tyyliin. Hynnisen teatraalinen tulkinta ja tyylikkäällä vibratolla venytetty laulusoundi tukevat edellämainittuja sävyjä hienosti.

Toinen yhtyeen mieleenpainuvimmista kappaleista ko. julkaisulla on muinaista trubaduurimusiikkia muistuttava videobiisi ”Fish Eye”, joka alkukankeudesta päästyään vetristyy pistämään jalalla koreasti yli vehreiden sammalmättäiden ja lahonneiden puunrunkojen. Etenkin kappaleen säemelodia jää helposti pyörimään takaraivoon.

Levypuoliskon päättävä, hieman ylipitkä ”Sundown” on taas soinnillisesti lähempänä virttä ja itäsuomalaista kansanmusiikkia. Sen esittävä soittokunta voisi yhtä hyvin olla riisuttu versio Tuomari Nurmion ”Hullu Puutarhuri” -albumin klenkkaavasta pelastusarmeijaorkesterista, joka on siirtynyt veivaamaan Kaarle Viikatteen sovittamaa itkuvirttä. Aavemaiset taustalaulut toimivat biisin lopussa hienosti. Kappaleen ainoat pidemmän päälle ärsyttämään käyvät seikat ovat sen hartaaseen tunnelmaan tyystin sopimattomat symbaali-iskut ja hallitsemattomasti kiilaileva rumpukomppi. Nämä ennemminkin häiritsevät kappaleen haurasta tunnelmaa kuin tuovat sille lisäarvoa. Biisi kuulostaisi huomattavasti soljuvammalta minimalistisesti sovitettujen perkussioiden kanssa – tai jopa täysin ilman rytmisoittimia.

Babes In The Abyss on sinällään mielenkiintoinen ja aidosti omalaatuinen ryhmä. Livenähän tämä on päästävä todistamaan.

Babes In The Abyssin anti: 8-

The Carnivalilta on vuosien mittaan totuttu kuulemaan hardcoren, alkukantaisen bläkkiksen ja Celtic Frostin askeettisuuden sekottavia rykäyksiä, joiden kesto ei monestikaan ole kellottanut edes kahta minuuttia, jos yhtäkään.

Pitkälti ainoastaan yhtä yhden soinnun riffiä vaihto-osineen groovaavasti junnaava avausbiisi ”Halun julmat kasvot” on ytimekäs, Death Tripiä ja Om:ia muistuttava, vajaan kahdeksan minuutin katarttinen matka tajunnan tuolle puolen. Biisi on sinällään erinomainen aihio, mutta toteutuksena sen viimeistely ja tuotanto jäävät valitettavan demomaiselle tasolle. Hannu Romppaisen sinällään asiallisesti sahaama rytmikitara bendauksineen jää äänikuvassa paikoin häiritsevän epävireiseksi, vaikka tarkoitus olikin ehkä tehdä biisistä niiden myötä epäkonventionaalisempi. Jyrämeiningillä soitettu kitara jää Eero Ruotsalaisen (mm. Uhrit) soittaman, äänikuvaa dominoivan bassosoundin alle, kun ideaali olisi, että yhteen nivottuna nämä molemmat instrumentit muodostaisivat tiukan ja yhtenäisen, kerralla kunnolla turpiin heilauttavan äänivallin. Vesa Moilasen (mm. Haisevat linut, Hazard Wings, Autiomaailma) huutolaulu on maanisuudessaan jälleen tutun ilmeikästä, vaikkakin hieman rutiininomaista. Herran potentiaalin tuntien pellavapää olisi voinut muun biisin sairaalloinen tunnelma huomioonottaen laittaa ääntelyynsä ehkä myös pari pykälää lisää raivohulluutta.

”Tulen palvojassa” Moilasen laulusuoritus on jo paremmin balanssissa ja uomissaan. Heikki Romppaisen (mm. Ydinperhe ja Heavy Metal Perse) shamanistisen askeettinen, alkuaikojen Sielun Veljet -henkeen takoma klenkkakomppi tilkitsee pelkistetysti paria sointua junnaavan basso- ja kitarariffikierron nippuun kaiutetusti kumisevine tom-rumpuineen ja metallisesti kalisevine perkussioineen. Osittain näitä samoja tehokeinoja hyödyntämällä tätä edeltäväkin biisi olisi todennäköisesti saanut tarvittavaa jylhyyttä luonteeseensa. Biisin puolivälin jälkeen sisään uivat bongorummut hivuttavat tajuntaan hyvää, hypnoottista nostetta, vaikkakin kappaleen kasvattamisen olisikin voinut aloittaa jo paria kiertoa aiemmin.

Levyn päättää jäykästi keinahteleva, vokaalitulkintansa suhteen hieman hahmoton mutta crustmaisessa primitiivisyydessään hellyttävä päätösbiisi ”Sairas maa /Punaisia kiviä”. Kaikessa Captain Beefheart -henkisessä outoudessaan bläkkiksellä kyllästetty luolamies-stoner kasvaa kuitenkin jollakin perverssillä tavalla albumin rohkeimmaksi vedoksi. Psykoottiset, flanger-efektoidut kitarasoolot ovat tosin soundipoliittisesti biisin muuhun äänimaisemaan verrattuna kotoisin eri planeetalta, ja ne toimisivat levyllä paremmin pelkistetymmällä soundilla.

Tekstipuoli biiseissä on toimivaa ja taattua, shokeeraavaa ”Carnia” mädännäisten valta-asetelmien kuvaamisesta aina kitukasvuisen maan hedelmällisyyteen asti. Tekstien näkökulmat avautuvat tälläkin kertaa mm. vinoutuneen fantasian ja inhorealistisen symboliikan spektrien lävitse. Nälkämailta kantautuvalle äärimusiikille tyypillinen vino hirtehisyys ja syvälle piilotettu sarkasmi ovat tuttuun tapaan teksteissä läsnä, mikä on yhtyeen esityksessä lämmittävintä antia.

Yhtyeen suurimmaksi ongelmaksi koituu tällä kertaa se, että kyseisellä albumilla The Carnival on astunut sen luonteisen biisimateriaalin maailmaan, jonka tuottamisessa eivät päde enää ne samat lainalaisuudet kuin mihin yhtye on varhaisempien, nopeiden ja väkivaltaisten rykäisyjensä tuottamisessa – tai tietoisessa tuottamatta jättämisessä – tottunut. Tiettyyn rajaan asti ymmärrettävää ja perusteltua on, että yhtye pitää jonkin tasoisena periaatteenaan lo-fi-äänimaiseman vaalimista niin äänityksissä, miksauksissa kuin muussa äänituotannossaan. Samoin myös hyvin ymmärtää sen mentaliteetin, ettei studiossa jäädä liiaksi hinkkaamaan rujojen biisien soundeja.

Tästä huolimatta, jotta vivahteikkaammat, kestoltaan pidemmät ja alati raskaammiksi käyvät ”growerit” saisi toimimaan oikein kunnolla, niiden työstäminen vaatii yksinkertaisesti aivan erilailla efforttia. Se vaatii myös uudenlaista, harkitumpaa lähestymiskulmaa niin äänitystyöhön kuin biisien miksaukseen siltikin, vaikka kyse onkin pohjimmiltaan likaisesta crust- ja hardcore-pohjaisesta musiikista sekä tinkimättömästä DIY-mentaliteetista.

Plussaa yhtye toisaalta ansaitsee uudesta musiikillisesta aluevaltauksestaan ja heittäytymisestä. Se on rohkeasti ottanut askeleen pois mukavuusalueeltaan ja omien hardcore-maneereittensa luota hitaampien, monisyisempien ja puolet pidempien biisien suuntaan. Kun yhtye vielä saa tässä kontekstissa tuotantopuolen kokonaisvaltaisesti kuntoon, niin esim. levyn masteroija Pentti Dassum saisi yhtyeen soittovimmasta ja aggressiivisen persoonallisesta soundista huomattavasti enemmän irti. Sitä kautta samoin myös kuulija. Ei pidä kuitenkaan käsittää väärin. Split-levyn esitys The Carnivalilta ei ole huono. Se olisi vaan voinut olla yhtyeen potentiaali huomioon ottaen parempikin.

The Carnivalin anti: 6½

Julkaisun tyylikkäästä kansitaiteesta vastaa mm. Aresti, Loinen, Malicious Death, Sixpack Gods, Våld ja Sven Tuba Och Fiskmåsarna -yhtyeiden Greger ”Gregge” Grönholm, josta kokonaisuudelle heruu pykälä plussaa.

 

7+/10

Kappalelistaus:

      1. Babes In The Abyss: Mad Caravan
      2. Babes In The Abyss: Fish Eye
      3. Babes In The Abyss: Sundown
      4. The Carnival: Halun julmat kasvot
      5. The Carnival: Tulen palvoja
      6. The Carnival: Sairas maa / Punaisia kiviä

 

 

Kommentoi julkaisua