Suomessa pienemmälle huomiolle jäänyt teksasilainen, progressiivisempaa metallia soittava Oceans of Slumber julkaisi uuden albuminsa maaliskuun alussa. ”Winter”-lätty on yhtyeen toinen pitkäsoitto, ja ensimmäinen ”Aetherial” julkaistiin vuonna 2013. Naislaulajia progressiivisen ja äärimetallin saralla ei usein esiinny, joten Oceans of Slumber on hyvää vaihtelua vaikeamman ja raskaamman musiikin ystäville. Cammie Gilbertin lauluääni on hienoa kuunneltavaa, ja voisin kuvailla sitä hieman Geddy Leen feminiiniseksi vaihtoehdoksi. Bändi kuvailee musiikkiaan hyvin monipuoliseksi, ja vaikutteita on otettu niin black metalista, 70-luvun psykedeelisestä rockista, kuin myös jazzista ja klassisesta musiikista. Plussaa pitää antaa myös upeasta kansitaiteesta.

Mutta sitten itse albumiin. Levy sisältää 13 kappaletta, joista osaa pidän enemmän välisoittoina ja siltoina keskeisimmille kappaleille. Avausraita ja levyn nimikkobiisi ”Winter” on myös toinen singlelohkaisu. Kappale tiivistää yhtyeen parhaimmat puolet kiitettävästi: kauniit kosketinmelodiat, Gilbertin laajan äänialan korkeimmat ja matalimmat alueet, upea rumputyöskentely ja vaihteleva biisirakenne. ”Winter” ja toinen raita ”Devout” ovat erinomaisia kappaleita, joiden jälkeen on coverin vuoro. 60-luvun blues-bändin Moody Bluesin kappale ”Nights in White Satin” toimii mallikkaasti naislaulajan esittämänä.

Sitten on välisoittojen aika. Hyvään vauhtiin päässyt levy katkeaa Gilbertin herkän ”Lullabyn” ja sitä seuraavan hautajaismaisen ”Laid to Restin” aikana. ”Lullabyn” sisällyttämistä levylle en ymmärrä lainkaan, se vain rikkoo kokonaisuuden. ”Laid to Rest” olisi riittänyt siihen väliin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kokonaisuus heikkenee albumin puolenvälin jälkeen. Mielestäni turhia, hyvää kokonaisuutta heikentäviä biisejä on liikaa. ”Lullabyn” lisäksi tunnelmallinen ”Sunlight”, loppupuolen välisoitto ”How Tall the Trees” ja levyn viimeinen pianokappale ”Grace” vain häiritsevät muuten todella hyvää albumia. ”Grace” -biisinkään olemassaoloa en ymmärrä, sillä kahdestoista ”… This Road” olisi albumille erinomainen päätöskappale.

Kitaristit Sean Gary ja Anthony Contreras sekä basisti Keegan Kelly hoitavat albumin taustalaulut ja murinaosuudet, joita löytyy positiivisen paljon. Varsinkin albumin loppupuolen kappale ”Apologue” sisältää todella raskaita osia, jotka sisältävät niin Panteran kuin tummemmankin metallin tyylisiä breakdowneja, äärettömän nopeaa rumputyötä ja jopa pig squealiin verrattavaa murinaa. Kappale tyrmää rauhallisen alun jälkeen täysin! Koko albumin ajan kannattaa kiinnittää huomiota Dobber Beverlyn rumputyöskentelyyn, sillä se on bändin tärkein elementti.

Muutaman vuoden musiikillista tyyliään etsinyt bändi on löytänyt omansa ”Winter”-levyllä. Yhtyeen keikkakalenteri näyttää tälle vuodelle Euroopan-kiertuetta, mutta Sweden Rockia lähemmäksi Suomea bändiä ei ole kutsuttu. Sääli, sillä yhtyeen livekunto olisi todella mielenkiintoista nähdä! Antakaa bändille mahdollisuus. Levy ei aukene ensimmäisellä kerralla, mutta kun siihen syventyy, se antaa paljon.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

7/10

Biisilista:
1. Winter
2. Devout
3. Nights in White Satin
4. Lullaby
5. Laid to Rest
6. Suffer the Last Bridge
7. Good Life
8. Sunlight
9. Turpentine
10. Apologue
11. How Tall the Trees
12. … This Road
13. Grace

Kirjoittanut: Mikko Äijö

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy