Odotettu paluu — Honningbarna loppuunmyydyssä On the Rocksissa

Keikkarintamalla viedään vuoden viimeisiä. Villeistä ja energisistä esiintymisistä tunnettu Honningbarna esiintyi itsenäisyyspäivää edeltävänä perjantaina loppuunmyydyssä Helsingin On the Rocksissa kotimaisen Väylän kanssa. Alkuvuodesta julkaistu ”Soft Spot” on kerännyt kehuja kansainvälisellä tasolla eli odotin bändin pitkäaikaisena ystävänä innolla, mitä illasta tulee.

Väylä

Väylä on vuonna 2021 perustettu uudempi nimi Suomen nykyisessä emo/post-hardcore-skenessä. Siinä missä esimerkiksi Alas ja moshi moshi nappaavat vaikutteita ajoittain aurinkoisemmasta ja toiveikkaammasta melodisesta tavarasta, edustaa Väylä hieman synkempää ja ahdistavampaa suuntaa. Nautinnollista tunnelmointia, vaikkei minulle entuudestaan tuttua!

Tässä vaiheessa iltaa paikalle olikin kertynyt jo mukavasti väkeä, vaikkei Väylä ollut välttämättä kovin monelle muullekaan paikalla olevalle järin tuttu esiintyjä. Istahdin ennen keikkaa juttelemaan tuttuni kanssa elämän kuulumisista ja illan esiintyjistä, mihin toinen pöydässä ollut totesikin illan lämmittelijän esiintyneen tähän asti melko harvakseltaan. Suomen emo revival -skenellä menee nykyään tosin melko vahvasti, eli eiköhän Väyläkin ole mahdollista nähdä taas piakkoin lavalla.

Mikäli bändi ja vastaava kotimainen musiikki herätti mielenkiinnon paikalla olleille, heitetään nopea shout out kyseisen skenen mahtavalle ”Finnskramz”-kokoelmalevylle. Kokoelma on kuunneltavissa Bandcampin puolelta tämän hyperlinkin takaa. Eteenpäin!

Honningbarna

Todetaan fakta heti alkuun: kyseessä on tosiaan yksi maailman parhaita livebändejä maailmassa, jossa päräyttäviä kokemuksia löytää jokaisen nurkan takaa. Olen todistanut bändin vetoja muutamaan otteeseen, tosin tämän vuosikymmenen puolella bändi on kiertänyt täällä päin aiempaa harvemmin. Bändi nähtiin viimeksi muutama vuosi sitten Kesärauhassa vetämässä festarin kyseisen vuoden kepeästi raivokkaimman setin, mitä ennen bändi käväisi täällä viimeksi kesällä vuonna 2018 avaamassa illan Disco Ensemblelle Allas Sea Poolissa.

Tuohon aikaan bändin julkaisutahtikin oli melkoinen, ja parhaimmillaan bändiltä nähtiin julkaisuja peräkkäisinä vuosina: ”Opp De Nye Blanke” (2015), ”Goldenboy” (2016) ja ”Voldelig Lyd” (2017) ovat kukin olleet vuosia sitten aktiivisessa kuuntelussa, ja tuon ajan keikatkin pohjautuivat lähinnä noihin julkaisuihin. Niiden jälkeen bändi piti kevyttä julkaisutaukoa, ja uutta materiaalia kuultiin seuraavan kerran vasta koronapandemian päätösaikoihin ”Animorphs”-levyn muodossa 2022. Kyseisellä levyllä bändi jätti taakseen jonkin verran nuorekkaan ja energisen punkin sävyjä ja korvasi ne jollain maalailevammalla, rajojaan kokeilevammalla ja vimmaisammalla.

Menneiden muistelusta eteenpäin. Honningbarnan tyyli on siis ehtinyt kehittyä hitusen kokeilevampaan ja eklektiseen suuntaan sitten viimeisten klubikeikkojen, joten ehdin hieman pohtia illan meiningin draamankaarta. Huutelisiko porukka vanhemman punkahtavan matskun perään, vai olisiko paikalla ennemmin juuri viimeisiin ”Animorphs”- ja ”Soft Spot” -levyihin paremmin tutustunutta porukkaa? Ero ei ole toki mikään dramaattinen, mutta se antaa jännittelijän jännitellä ja mutuilijan mutuilla.

Illan setti pohjautuikin rohkeasti lähes täysin eli yhtä kappaletta lukuun ottamatta kyseisiin uudempiin levyihin, mikä kävi mainiosti minun lisäkseni nähtävästi yleisöllekin. Illan aikana taidettiin todistaa varsinaisen setin aikana vain tasan yksi kerta, kun joku yleisössä pyysi jo julkaisuvuonnaan ajankohtaisen ja illan ainoan vanhemman ”Fri Palestina” -kappaleen jälkeen lisää vanhempaa materiaalia ”Voldelig Lyd” -levyltä löytyvän ”Pyongjang Freedom Fighter” -kipaleen muodossa. Valberg tokaisi, että okei, vedetään. Spiikattuaan kappaleen sisään bändi lähtikin veivaamaan ”Animorphs”-levyn huikeaa ”En av oss er idiot” -kappaletta (eli suomalaisittain ”yksi meistä on idiootti”). — Ehkä huvittavimpia keikalla todistamiani mic drop -tilanteita ainakin muutamaan hetkeen.

Setti painottui luonnollisesti vahvasti helmikuussa julkaistuun ”Soft Spot” -levyyn, jolta kuultiinkin valtaosa kappalekirjosta. Edeltävältä ”Animorphs”-levyltä kuultiin viitisen kappaletta, minkä ohessa muuta vanhempaa materiaalia kuultiin tasan yhden kappaleen verran. ”La alarmåne ga” -debyytiltä kuultiin kevyeksi klassikoksi muodostunut ”Fri Palestina”, jonka ajaksi Valberg soitti bändin uran alussa tavaramerkiksi muodostunutta selloansa vimmaisen messuamisen ohessa. Väittäisinkin kyseisen soittimen käytännössä olemattoman roolin bändin uudemmassa materiaaliassa olevan ainakin jonkinlainen merkki bändin etenemisestä ja kehityskaaresta.

Yleisöstä riitti energiaa ja puhtia keikan alusta loppusointuihin asti. Muutamia loppuunmyytyjä iltoja On The Rocksissa todistaneena odotin ennakkoon tiivistä tunnelmaa verrattain pienellä permannolla ja osuin vähintään oikeaan. En olekaan tainnut nähdä salissa niin aktiivisesti pittiä pystyssä pitävää yleisöä hetkeen jos muutamaan. Kevyeksi huvituksekseni bändi oli välittänyt ovelle toiveen, että kuvaaminen hoidettaisiin kauempaa, mikä ei haitannut keikalla tippaakaan. Parin tonnin kaluston kanssa kyseiseen ryminään hyppääminen ei houkutellut muutenkaan, eli räpsin ruudut suosiolla pyynnöstä kauempaa. Keikan alkupään jälkeen kävinkin heittämässä kameralaukun narikkaan ja liityin permannon puolelle laittamaan jalalla koreasti.

Yleisön huutaessa bändin nimeä encoren päätteeksi huomasin ilokseni eturivissä samoja henkilöitä, joita olen nähnyt bändin keikoilla viime vuosikymmenen puolella. Kun bändiä ei kuulunut lavalle bäkkäriltä, nappasi eräs kyseisestä porukasta lavalta kouraansa mikrofonin saadakseen lisää ääntä yleisöstä epäonnistuen valitettavasti tavoitteessaan. Ellen ole väärässä, napattiin sama henkilö aikoinaan ainakin pariin otteeseen lavalle laulamaan ”Voldelig lyd” -levyn ”Penthous perfekt” -kappaletta Valbergin kanssa. Hauska tietää, että ainakaan jotkin asiat eivät koskaan muutu, ja samat henkilöt näkyvät edelleen keikoilla.

Ilta oli kaiken kaikkiaan oikein mieluisa, meluisa ja onnistunut, vaikka kestoa olisi voinut toivoa hieman enemmänkin. Lyhyine encoreineen hieman alle tunnin villinnyt setti jätti paikalla olevan yleisön hikiseksi ja toivomaan lisää. ”Dødtid” olisi ollut kova kuulla ”vanhojen aikojen kunniaksi”, mutta poistuin paikalta kuitenkin tyytyväisenä ja hyvin mielin. Ennen keikkaa kuulemani keskustelun pohjalta iltaa oli odotettu yleisön puolella pitkään ja hartaasti. Eiköhän bändi tältä pohjalta nähdä ainakin toivon mukaan taas pian — toivottavasti ei vasta vuosien päästä.

Teksti ja kuvat: Thomas Frankton