Odotettu vastaus äärimetallinjanoon – kaksipäiväinen Metal.Fucking.Hell Turun Apollossa

Skepticism

Jotkut asiat eivät kuole koskaan, vaikka niitä kuinka koetellaan. Turkulainen metallikeikkoja järjestävä Metallihelvetti Ry on saanut kokea, kun keikkapaikkoja vedetään alta lyhyellä varoitusajalla, pääesiintyjä ei pääsekään Suomeen ja on löydettävä korvaava esiintyjä saman päivän aikana, ja erinomainen esiintyjäkattaus ei saa ansaitsemaansa yleisömäärää. Viimeisimpänä riesana on ollut koko tapahtuma-alaa riivannut koronaviruspandemia.

Vaikka perinteistä Turku Saatanalle -äärimetallitapahtumaa ei tänä vuonna järjestetty, fanien ja järjestäjien ei tarvinnut jäädä nuolemaan näppejään. Tilalle saatiin nimittäin kaksipäiväinen Metal.Fucking.Hell-tapahtuma, joka toi Turun Apolloon erinomaisen katsauksen black, death, doom ja thrash metaliin. Kuten kumpanakin iltana saatiin huomata, sekä yleisö että yhtyeet ovat olleet nälkäisiä tällaisille tapahtumille.

Perjantai 24.9.

En tiennyt, mitä odottaa ensimmäisenä esiintyneeltä Hail Conjurerilta. Tämä helsinkiläinen black metal -akti on saanut kehuja tuttavapiirissäni, ja sen ainut jäsen on kunnostautunut mm. Hooded Menacen laulajana ja Ride for Revengen rumpalina. Toisaalta muistan elävästi keikan, jolla – kiitos aivan luokattoman äänentoistojärjestelmän – yhtye kuulosti lähinnä kärsivältä kumiankalta.

 

Hail Conjurer

Näihin lähtökohtiin nähden voin onnekseni todeta, että Hail Conjurer ravisteli ennakkoluuloni pois kertaheitolla ja tarjosi mainion aloituksen tapahtumalle. Jos keikka pitäisi tiivistää kahteen sanaan, ne olisivat ”lumoava minimalismi.” Hail Conjurer on nimittäin yhden miehen yhtye myös lavalla, jolloin kaikki laulua ja kitaraa lukuun ottamatta tulee taustanauhalta. Tästä voi olla montaa mieltä, mutta itseäni asetelma lähinnä viehätti. Varsinkin, kun minimalistiset ja tunnelmoivat kappaleet imivät mukaansa kuin toiseen ulottuvuuteen. Yhtye rakentaa pelkistetyistä palasista jotain elämää suurempaa.

Hail Conjurer

Mitä esiintymiseen tulee, on sekä uhka että mahdollisuus, että lavalla on vain yksi henkilö. Kaikki on omassa hallinnassa, mutta samalla myös omalla vastuulla. Hail Conjurerin kohdalla on ihailtava eläytymistä. Ei tässä toisiin kosmisiin sfääreihin olisi päässyt, jos ainut lavalla ollut muusikko ei olisi tulkinnut tuotantoaan uskottavasti ja vaikuttavasti. Toisaalta on rehellisyyden nimissä todettava, että asiaan vihkiytynyt kokonainen bändi vetää pidemmän korren. Pelkkä live-rumpalikin kohottaisi tunnelmaa – konerummut kun sopivat omasta mielestäni parhaiten industrial-henkiseen materiaaliin.

Näistä seikoista huolimatta Hail Conjurer onnistui vetämään hienon keikan, jota voi muistella lämmöllä. Seuraava askel onkin sitten tutustua yhtyeen diskografiaan.

Curse Upon A Prayer

Torniolainen Curse Upon A Prayer julkaisi viime vuonna sellaisen mestariteoksen – ”Infidel”-nimeä kantavan kolmannen albuminsa – että yhtye oli minulle heittämällä koko viikonlopun odotetuin esiintyjä. Loistavaa suomalaista black metalia huikein laulusuorituksin, aivan mielettömin melodioin ja hieman totutusta poikkeavalla teemalla – mitä muuta tässä voi enää pyytää? Keikan, joka vetää vertoja sellaisille suurnimille kuin Horna – tavallaan jopa ylittäen ne?

Näin pitkälle en uskaltanut mennä, mutta sitäpä juuri Apollossa oli tarjolla. Jos jossain on tiukka black metal -yhtye, niin tässä. Koko keikka soitettiin henkeäsalpaavalla intensiteetillä, ja likimain jokaisen muusikon suoritusta voi pitää poikkeuksellisena. Oma huomioni kiinnittyi eniten upeaan rumputyöskentelyyn ja oi niin vahvaan ja yllättävän monipuoliseen lauluun – pysyen black metal -rääkymisen raameissa. Mutta kokonaisuus onnistui silti olemaan enemmän kuin osiensa summa. Oli kyse sitten pää- ja taustalaulujen yhteen pelaamisesta tai muuten hienosta sävellystyöstä ja sen tulkinnasta, tässä on paketti, josta on vaikeaa löytää virheitä.

Curse Upon A Prayer

Melkoisella voimalla Curse Upon A Prayer komensi yleisöäänkin. Joskus black metal -keikoilla tulee kiusaantunut olo, jos yleisöä kannustetaan puimaan nyrkkiä tai jotain vastaavaa, mutta tässä tapauksessa se pelkästään lietsoi hurmokseen. Kenties siksi, että yhtye on yksinkertaisesti niin vakuuttava. Silläkin lienee ollut osansa, että tätä ei tehty millään varsinaisilla välispiikeillä. Oli miten oli, lopputulos oli aivan erityinen, sielun uudestisynnyttävä vihan messu.

Ainut kritiikkini kohdistuu toisinaan kumisevaan äänentoistoon sekä siihen, että keikka loppui yllättäen kuin seinään. Kyllähän sitä muutaman kappaleen olisi mielellään kuullut lisää.

A.R.G.

Seuraavaksi laukattiin porometallin tahtiin. Vanha ratsu näytti ensin jäävän nuorempiensa jalkoihin, mutta osoitti kulkevansa uljaasti omia uriaan. Vuonna 1987 perustettu A.R.G., Angry Rotten Graveguards, saapui Turkuun juhlistamaan “One World Without the End” -albuminsa kolmekymppisiä ja näyttämään, että vanhassa thrash-pumpussa riittää virtaa.

Hillitty lavalla elehtiminen pisti kieltämättä ensin silmään, mutta keikan edetessä tämä ei haitannut ollenkaan. Ei noin kunnioitettavassa iässä tarvitsekaan ravata lavan päästä päähän sata kertaa jokaisen biisin aikana. Itse asiassa sellainen lähinnä ärsyttää minua.

Musiikki puhui nimittäin puolestaan. Muun muassa “Adoration of the Kings” ja “In the Depths of Sanity” iskivät suoraan selkäytimeen ja voittivat yleisön puolelleen kertaheitolla. Hyvät riffit ovat thrashin keskiössä, ja niitä tällä porukalla on vaikka muille jakaa. Moni nuorempi, esikuviaan apinoiva thrash metal -yhtye voisi ottaa A.R.G.:lta mallia, miten tehdään a) hyvää ja b) omaleimaista thrashia.

A.R.G.

Keikka ei ollut pelkkää kultaa ja hittikimaraa. “One World Without the End” -albumin CD-versiolta poimittu bonusraita ei vakuuttanut minua. Siinä missä keskiverto A.R.G.-kappale loistaa vihaisilla riffeillään, melkein örinän puolelle kallistuvalla laulullaan ja melodioillaan, jäi tämä veto ontoksi. Riffit toimivat, mutta kappale olisi kaivannut enemmän koukkuja.

Kun juhlakalu, eli A.R.G.:n toinen studioalbumi oli esitetty kokonaan, saatiin “vähän paskaa päälle”, kuten laulaja-basisti Tepa Karjalainen asian ilmaisi. Kommentti oli ilmeisen itseironinen, mutta selvyyden vuoksi on todettava, että tuo on viimeinen sana, jolla itse kuvailisin levyn jälkeen kuultua materiaalia. Lopussa esitetyt uudet kappaleet olivat nimittäin tunnistettavaa ja tappavaa A.R.G.:ta liejuisia kitarasoundejaan myöten. Totean varovasti, että ne kuulostivat ajoittain jopa paremmilta kuin juuri esitetty vanha materiaali. Tämä juhlakeikka ei ollutkaan pelkkä nostalgiatrippi, vaan varoitus: porometalin pioneerit ovat vapaalla jalalla ja vihaisempia kuin koskaan!

Torture Killer

Perjantaina pääesiintyjän paikkaa piti ansaitusti vuonna 2002 perustettu death metal -yhtye Torture Killer. Hyvistä keikoistaan tunnettu kokoonpano toimitti kotikentällään sitä itseään – pelkkää turpaanvetoa alusta loppuun. Vaikka yhtyeen tuotanto ei ole minulle kovin tuttua, oli tämän raivonpurkauksen edessä vaikeaa olla hämmästelemättä ja antautumatta sen vietäväksi.

Kaikesta päätellen en ollut yksin näiden ajatusten kanssa. Ei mennyt kauaa, kunnes lavan edustalle puhkesi rajun näköinen pitti. Oli aivan upeaa nähdä ihmisiä nauttimassa elävästä musiikista ilman, että koronavirus on lässäyttämässä tunnelman joka nurkan takana. Enkä tarkoita tällä, että tapahtuman järjestäjät olisivat laiminlyöneet rajoituksia – sellaisesta ei ollut mitään merkkejä, kuten arvata saattoi. Itse ainakin olen vaan kaivannut normaalin tuntuisia klubikeikkoja niin paljon, että tämä kohotti tunnelmaa aivan valtavasti.

Torture Killer

Nyt kun ollaan palaamassa kohti normaalia, tuntui Torture Killerin keikka keikattoman ja ankeamman aikakauden hautajaisilta. Ei miltään nyyhkyttelyjuhlilta, vaan silkalta teloitukselta – parhaalla mahdollisella tavalla. Kun taas yhtyeen tuotantoa voisi rytmikkyytensä puolesta kutsua tanssimusiikiksi, koettiin Apollossa todelliset kidutuksen ja ilon juhlat. Ensimmäiselle tapahtumapäivälle olisi ollut vaikeaa keksiä parempaa lopetusta.

 

Lauantai 25.9.

Myös lauantai alkoi esiintyjällä, jolta en tiennyt, mitä odottaa. Olen todistanut hyvinkääläiseltä Kalmankantajalta hienoja keikkoja, mutta elokuussa SteelHordes-tapahtumassa yhtye ei toiminut itselleni kovin mairittelevasti. Tuo oli ilmeisesti auringonpaisteen – ehkä jossain määrin myös isomman festivaalilavan – syytä, sillä utuisessa ja intiimissä Apollossa yhtye toimitti tunnelmallista black metaliaan varsin vakuuttavasti.

Kalmankantaja

Niin vakuuttavasti, että siinä ihan herkistyi. Raa’at ja melankoliset, mutta oi niin kauniit kappaleet veivät Tuonelaan ja takaisin. Erityistä kiitosta ansaitsee vokalisti Tyrant. Hän tulkitsi mm. luonnon, kuoleman ja satanismin äärellä liikkuvat sanoitukset upealla antaumuksella. Silloin on tehty jotain oikein, jos ärinälaululla voi saada aikuisen miehen kyyneliin.

On samalla todettava, että sanoitukset itsessään olivat erinomaisia. Voisin lukea niitä runokirjana. Apollossa laulettiin mm. roudan pieksemistä kasvoista ja kivettyneestä sydämestä. Oli positiivinen yllätys, että sanoituksista ylipäätään sai selvää. Olin nimittäin kuullut, että Apollon akustiikassa ei ole paljoa kehumista.

Kalmankantaja

Jossain vaiheessa keikkaa tuli tunne, että kappaleet ovat liian samasta puusta veistettyjä. Osaahan sellaista odottaakin, jos kokopitkiä albumeita ilmestyy vuodessa useampi. Viime vuonna Kalmankantaja julkaisi niitä neljä kappaletta. Ei meno missään vaiheessa luokattomaksi mennyt, eikä tämä keikkakokemusta pilannut.

Kun Kalmankantaja poistui lavalta, oli selvää, että yhtye teki minuun syvän vaikutuksen ja palautti uskon edellisen pettymyksen jälkeen. Tästä kauniista sielunmessusta oli hyvä jatkaa aggressiivisemman ilmaisun pariin.

Cadaveric Incubator

Helsinkiläinen Cadaveric Incubator toimitti seuraavaksi vanhan koulukunnan death metalia sellaisella antaumuksella, että sitä tunsi olevansa 90-luvulla genren kulta-ajalla. Näin siitä huolimatta, että yhtye on perustettu vuonna 2004 ja julkaissut kummankin pitkäsoittonsa vasta viime vuosina – jälkimmäisen tämän vuoden toukokuussa.

En ole ikäväkseni vielä kuunnellut uusinta “Nightmare Necropolis” -albumia, mutta nyt kun olen kuullut sen kappaleita livenä kahteen otteeseen, on aika korjata asia. Keikkojen perusteella tarjolla vaikuttaa olevan yksi vuoden parhaista death metal -julkaisuista.

Keikkaan mahtui myös vähemmän toimivia kappaleita. Ensimmäisessä osiossa kuultiin liejuisen kitarasoundin värittämää mielipuolista kohkaamista, joka loisti dynaamisuudellaan. Loppupuolella dynamiikka sai väistyä nopeuden tieltä. Tämä jäi kuulostamaan ontolta verrattuna aiemmin esitettyyn materiaaliin.

Cadaveric Incubator

Sitä en kuitenkaan voi kiistää, etteikö Cadaveric Incubator olisi vakuuttava esiintyjä. Tämän voimatrion esiintyminen oli yhtä autenttista kuin millä tahansa genren arvostetulla nimellä. Joku kappale jouduttiin aloittamaan uudestaan teknisten ongelmien vuoksi, mutta mitäpä pienistä.
Välispiikeissä julistettiin ainoastaan, että uusinta levyä saa tiskiltä ja että nyt alkaa viimeinen biisi. Vähäinen sanallinen vuorovaikutus ei syönyt yhtyeen lavakarismaa ja itse ainakin otin ilomielin vastaan pidemmän settilistan sen sijaan, että mukaan olisi jätetty tilaa pidemmälle rupattelulle. Cadaveric Incubator tarjosi muutamista hudeista huolimatta hienon keikan.

Loits

“Hei Suomenmaa!”, julisti etelänaapurimme Viron vieras Loits. Tämä vuonna 1996 perustettu black’n’roll-kokoonpano oli tapahtuman ainut ulkomaalaisvahvistus, mutta helli yleisöä senkin edestä. Edellisestä albumista on vierähtänyt jo 14 vuotta, mutta kyllähän vanhallakin materiaalilla pääsee pitkälle.

Tämän porukan soittaessa ainakin minun oli yksinkertaisesti mahdotonta pysyä paikallaan. Rokkaavat riffit ja äärimmäisen tiukka rumputyöskentely ovat pettämätön yhdistelmä. Ihan kuin olisi saanut adrenaliinipiikin jokaisella rummun iskulla.

Vakuuttavaa oli myös laulaja Lembetun työskentely, joka vei mielikuvat tšekkiläiseen Master’s Hammeriin. Omissa kirjoissani tämä on äärimmäisen suuri kehu. Narisevan ärinän lisäksi mukana oli hyvin ajoitettua, juuri sopivan käppäistä puhdasta laulua kohottamassa tunnelmaa. Kuultiinpa keikalla myös muutama suomenkielinen välispiikki, loput sen sijaan englanniksi. Yleisö vaikutti olleen täysin yhtyeen puolella kielestä riippumatta.

Loits

Kaikki kappaleet eivät toimineet yhtä hyvin. Vielä ensimmäisellä albumilla Loitsin tyyli oli lähempänä perinteistä black metalia kuin black’n’rollia. Apollossakin kuultiin tästä näyte, eikä lopputulos herättänyt ainakaan positiivisia tunteita. On harvinaisen selvää, että Loits löysi oman tyylinsä myöhemmin ja hoitaa sen paljon paremmin kuin perinteisen black metalin. Olen minä huonompaakin black metalia kuullut – tämä veto ei vain erottunut massasta.

Onneksi yhtye pysyi vahvuuksissaan valtaosan keikasta. Tällä saralla Loits erottuu edukseen kansainvälisellä tasolla. Kuten joku huusi yleisöstä, päätän arvioni sanoen “viisi biisiä lisää!”.

Skepticism

Loitsin jälkeen oli aika herkistyä ja hiljentyä Skepticismin hautajaisseremoniassa. Kotimainen funeral doom -pioneeri julkaisi juuri “Companion”-nimisen kuudennen albuminsa ja nyt tuo teos kuultiin kokonaan Turun hämärtyvässä illassa. Jäsenet astelivat lavalle tuttuun tapaan pukuihin sonnustautuneina ja surun juhla saattoi alkaa.

Heti alkuun on ylistettävä Skepticismin esiintymistä. Yhtye tuntuu lavalla painostavan etäiseltä, mutta jollain tapaa tutulta. He ovat samaan aikaan sekä viikatemies että kuolonuhri. Kun laulaja Matti Tilaeus polvistui tuijottamaan käsissään olevia valkoisia ruusuja, hän oli sekä suremassa menetystä että vaanimassa tuota rauhan väriin puettua kukkaa. Myöhemmin hän jakoi niitä yleisölle. Otti osaa heidän suruunsa, toisaalta näytti, että ennemmin tai myöhemmin kaikki, mihin koskemme kuolee. Oma ruusuni käy läpi saattohoidon viimeisiä vaiheita.

Skepticism

Vain kerran Tilaeus puhkesi puhumaan ääneen kysyessään, vieläkö jaksetaan lisää. Paha sanoa tarkoittiko hän musiikkia vai maailmaa. Itse vastasin joka tapauksessa myönteisesti. Sen verran komeasti nämä kehossa asti tuntuvat surusävelet soivat. Pitkiä ja ajattomia, rauhallisia mutta painostavia funeral doom -kappaleita – niistä minä nautin. Sielua hyväileviä melodioita ja tuomiopäivän koskettimia, matalaa örinää, joka on kuin viimeinen huuto sielun tyhjyydessä.

Koska en ollut vielä kuullut uutta albumia, yllätyin kuullessani eräässä kappaleessa black metal-vaikutteista kitaratyöskentelyä. Aivan kuin en olisi ollut vakuuttunut jo ennestään! Keikasta olisi varmasti saanut vielä enemmän irti, jos kappaleista olisi ollut valmiiksi muistijälki.
Valotuksessa olisi myös ollut parannettavaa. Ei tässä nyt päivänvalossa kylvetty, mutta hillitympi valaistus olisi varmasti tuonut lisää potkua tunnelmaan. Olisi myös hienoa tuntea musiikki kehossa vahvemmin. Se on yksi lempi asioistani doom metal -keikoilla.

Sydämessäni sen onneksi tunsin, vaikka en tällä kertaa ruvennut itkemään. Kenties ensi kerralla, kun uusi albumi on paremmin hallussa – saanut aikaa tyhjentää ja parantaa sieluni. Kiitettävästi yhtye tuon lavallakin hoiti. Skepticism oli mainio päätös keikkapäivälle ja koko tapahtumalle.

Skepticism

Metal.Fucking.Hell oli erinomainen äärimetallitapahtuma. Oli ihanaa päästä klubille katsomaan bändejä kahtena peräkkäisenä päivänä hyvässä seurassa. Normaalisti bändejä on tottunut näkemään useamman kuin neljä per päivä, mutta tässä maailman ajassa sekin tuntuu ihmeeltä.

Esiintyjäkattaus oli rakennettu miellyttävästi siten, että yhtyeet ovat selkeästi erilaisia toisiinsa verrattuna. Toisinaan äärimetallitapahtumissa tuntuu, että esiintyjät ovat joko parempia tai huonompia versioita toisistaan, mutta tältä efektiltä vältyttiin.

Toisinaan oli liian selvää, että Apolloa ei ole tehty keikkapaikaksi. Lavan edustalla oli tolppia, jotka peittivät näkökenttää. Itseltäni jäi monella keikalla yksi muusikko näkemättä kokonaan. Akustiikka oli paljon parempi kuin odotin, mutta toisinaan oli siirryttävä miksauspöydän viereen, jos halusi nauttia musiikista täysillä.

Toivottavasti tapahtuman järjestänyt Metallihelvetti ry toipuu koronatoimien aiheuttamista kolhuista ja heidän keikoistaan saadaan nauttia vielä pitkään. Vinkkinä voinkin mainita, että ensi vuoden helmikuussa järjestettävä Turku Saatanalle IX vaikuttaa varsin pätevältä. Nähdään siis Turussa, tai ainakin Saatanassa.

Kuvat: Sami Hinkkanen