Oikea suunta – arviossa Susivainaan ”Noutaja”

Lappeenrannan seudun suomimetalli on ollut jo kolmatta vuosikymmentä omanlaisensa ilmiö. (Hullun Ukon ja) Kotiteollisuuden, Mokoman ja Stam1nan ja laajemmin katsottuna myös Slumgudgeonin, Valtavan kääpiön ja Pronssisen Pokaalin vanavedessä on noussut tuoreempiakin vaihtoehtorockia metalliseen paukutukseen sotkevia, ensimmäisellä kotimaisella laulavia bändejä. Yksi näistä on konkarisarjan musikanteista koostuva Susivainaa, joka lähestyy korona-aikaan hiljalleen rakennetulla, omakustanteisella kakkosalbumillaan ”Noutaja”.

Susivainaan nykyisen kokoonpanon takaa löytyy vahvaääninen vokalisti Kaisu Kärri, eräs valtakunnan aliarvostetuimpiin rumpaleihin kuuluva Janne Hynynen (Pronssinen Pokaali, Monsteriser, Eläköön Elämä!), basisti Tuomo Pulkkinen (Eläköön Elämä!) ja yhtyeen uusin kiinnitys; kitaristi Ari Leinonen (Hemirollers). Viimeksi mainittu on ainoa yhtyeen jäsenistä, joka ei kuulunut vielä yhtyeen vuonna 2015 julkaistun, eponyymin debyyttialbumin aikaiseen kokoonpanoon.

Isossa kuvassa Susivainaan meininki ei debyyttialbumin jälkeen ole liiaksi päässyt lipeämään lestistään. Moderni, pinnassa rouskuttava thrash metal -viitteinen riffittely asiaankuuluvine kitarasoundeineen ja eläväinen rytmimaailma määrittävät pitkälti yhtyeen tyylin. Erityistä kiitosta kokonaisuuden toimimisen suhteen ansaitsee Miitri Aaltonen, jonka miksaaman paketin ytimessä ovat hiton hyvät ja miellyttävät rumpusoundit. Toisaalta Pulkkisen basson olisi toivonut rouhivan vielä pykälää remprakammin omana, erikseen erottuvampana elementtinä hieman tarpeettoman steriilistä kitaravallista.

Jämäkästi toteutettu tuotantopuoli ja Kaisu Kärrin emännöimä, laajalla skaalalla operoiva vokaalirepertuaari ovat yhtyeen kantavimpia voimia ja leimallisimpia tunnusmerkkejä. Ja kyllähän hän vetää kauniimman sukupuolen edustajana maskuliiniset örinät ja niiden kontrastina puhtaat laulut hyvinkin mukiinmenevästi. Siitä huolimatta että raaka fakta on, että naisvokalistin elämöimät örinä- ja huutoosuudet eivät enää vuonna 2022 herätä samaa ’vau!’ -efektiä kuin esim. vielä vuosituhannen alkumetreillä Angela Gossowin liidaaman Arch Enemyn kohdalla.

Silti Stam1naan ja Mokomaan itsensä totuttaneille yhtyeen kappaleista löytää selkeitä samankaltaisuuksia, vaikkakin rytmisellä puolella Susivainaa pistää edellämainittuja kotiseutunsa orkestereja luontevammin mutkat suoriksi, mikä sinällään palvelee rokkaavampaa kokonaisuutta hyvin. Albumin avaava, aavistuksen Suicidal Tendenciesistä muistuttava nimikkobiisi, melodisesti rikas ”Aurinko” ja onnistuneen rakenteen omaava ”Kapina/Vapina” sekä hevivalssi ”Saastaa” nousevat kokonaisuudesta edukseen.

Albumin suurin kehitystarve osoittautuu piilevän kappalerakenteissa. Vaikka riffitulituksen skaala huitelee sinällään tikin thrash-pikkauksen kautta puolinopean bläkkiksen kautta vaihtoehtoisempaan rokkimetalliin, niistä kyhätyt keot ja melodiamaailma jää potentiaaliinsa nähden verrattain miedoksi. Tällä en suinkaan tarkoita teknisen osaamisen puutetta, jota yhtyeellä olisi vaikka muille jakaa. Ollakseen huippulaatuisia, kappaleisiin tarvittaisi niitä todella värisyttäviä jännitteitä rytmisoitinvallin ja melodioiden välille luomaan vahvoja tunnelmia ja koukkuja, jotka kutsuisivat kuuntelemaan biisit kerta toisensa jälkeen uudelleen. Häiritsevintä on, että onnistumisten vastapainona, tälläkin kertaa, puolivillaisuuden peikko vaanii alati biisien ytimissä.

Myös lyyrisellä puolella olisi jonkin verran petrattavaa. Paikoin tökeröt biisien nimet, ontuvat metaforat ja kymmeniin kertoihin käsitellyt suomihevigeneraattorin arpomat aiheet nyrkin ja hellan väleineen, omakotitaloineen, noutajineen, farmareineen ja katkeran miehen tilityksineen alkavat vuonna 2022 olla ”so last season” -kamaa. Kyse ei suinkaan ole siitä, mitä sanoo vaan miten sanoo.

Yksi selkeä poikkeus on kuitenkin joukossa. Albumin ehdottomin helmi on kokonaisuuden koruttoman kauniisti ja grungahtavasti päättävä, puoliakustinen, palan maagisuutta sisältävä ”Jää”. Kappaleen voi kertaheitolla rankata Susivainaan toistaiseksi parhaimmaksi biisiksi. Rohkenisinkin suositella Susivainaalle, että alati bulkkimaisuuteen kaatumisen vaaravyöhykkeellä taiteilevan, uusiothrash-viitteisen pätkyttämisen sijasta he kokeilisivat seuraavalla levyllä ottaa suunta johonkin vastaavaan -vaihtoehtoisempaan ja melodisesti rikkaampaan suuntaan. Tällaiset biisit ovat niitä oikeasti rankkoja tapauksia ja ilman mäiskettä, särövallia ja ylenpalttista rankkuuden tavoittelua.

Yhtä kaikki, kokonaisuutena ”Noutaja” on selkeä petraus yhtyeen seitsemän vuoden takaisesta debyyttialbumista. Suunta on oikea.