Oikeanlaista itsensä toistamista – arviossa Ministryn ”HOPIUMFORTHEMASSES”

Al-sedän aavikkosoturit ne jyrää, niin että savanni pöllyää. Ministryn uusi, järjestyksessään yhtyeen kuudestoista albumi, ”HOPIUMFORTHEMASSES” on viehättävä sekoitus yhtyeen nelikymmenvuotisen uran varrelta tuttuja viittauksia ja soundeja. Ilkeämieliset kyynikot voisivat tulkita asian ideoiden loppumisena ja itsensä toistamisesta henkivinä piirteinä. Totuus on kuitenkin jossain näiden mielipiteiden tuolla puolen.

Trump – Biden -akselin muovinen presidenttipeli, neo-konservatiivinen maailmankatsomus ja jännitteinen yhdysvaltalainen ulko- ja sisäpolitiikka saavat taas Jourgensenin rykmentiltä täyslaidallisen.

Vankalla, itseironiaa henkivällä, sovinismin vastaisella groove-palalla ”B.D.E.” käynnistyvä albumi lupaa paljon”. Albumin ensimmäinen single ”Goddamn White Thrash” on pienoinen pettymys, eikä asiaa auta muuhun albumin täyteläiseen soundimaisemaan verrattuna laihanlaiseksi jäävä äänimaisema vaisuine konerumpuineen ja sampleineen. Toinen single ”Just Stop Oil” henkii geopoliittisen sormenheristyksen tueksi uuden aallon poljentoa ja disko-rockin tenhoa.

Albumin raskaimmin röykyttävällä vedolla, ”Aryan Embarrasmentilla” Lardin ja Dead Kennedysin yhteyksistä tuttu, Jourgensenin vanha taistelupari Jello Biafra, kuulostaa yhtä hilpeän vittumaiselta tulkitsijalta kuin aina ennenkin. Mukiinmenevä, sample-pitoinen speed-thrash-kiskaisu ”TV-Song 1/6 Edition” kiihdyttää puolestaan tempot S.O.D. ja Slayer -nopeuksiin. Samoilla sahauslinjoilla jatkavalla mosh-palalla, ”New Religionilla” Jourgensen kurottaa kuitenkin onnistuneesti laulumelodioillaan eteerisen, gregoriaanisen kuoropopin puolelle, mikä on yhtyeen soundipankin osalta oikein toimiva päivitys.

Grungahtavalla, akustisella introlla starttaava ”It’s Not Pretty” toimii sopivana hengähdystaukona tuoden tyylikkäästi himmailevaa, Motown-vivahteista Seattle-soundia reilunlaisen turpiinveto-osion jälkeen. Gogol Bordellon Eugene Hutzin feattaama klassista funk-rockia mallintava ”Cult of Suffering” jatkaa luontevasti albumin vähemmän metallista linjaa. Kuin piruillen debyyttialbumi ”With Sympathyn” mustahuulidiskoilulle, albumin päätösbiisi ”Ricky’s Hand” tuo Ministryn soundiin kasaridisko-pumppausta. Biisi toimii hersyvänä päätösnumerona, vaikka ei ole oikein mistään kotoisin.

Tosiasia on tietenkin, että mikään ”Psalm 69”:n kaltainen sensaatio ”HOPIUMFORTHEMASSES” ei ole. Eikä se pärjää tasonsa puolesta myöskään vuoden 2019 erinomaiselle ”AmeriKKKantille”. Silti se kuitenkin hakkaa leikiten esimerkiksi kyseistä edeltävän, varsin puolivillaisen ja sangen väsyneen vaikutelman jättäneen ”Moral Hygienen” (2022) samoin kuin myös suuren osan Ministryn keskinkertaisemmista levyistä.

Uutukaisellaan yhdysvaltalainen industrial metal -pioneeri ei mullistavuuksia eikä ihmeitä tarjoile, mutta se on ikäisekseen ja varsinkin herra Jourgensenin rehevähkö päihdetausta huomioon ottaen, yllättävän pirtsakassa vedossa. Olkoonkin, että Jourgensenin remmistä puuttuvat edelleen ne klassisen Ministry-soundin pääarkkitehdit, Paul Barker ja reilu vuosikymmen sitten hiippakuntaa vaihtanut luottokitaristi, Mike Scaggia, joita ei tulla koskaan korvaamaan. – Eikä toisaalta tällaisen esityksen perusteella tarvitsekaan.