”Oikeiden asioiden tekemisen jatkumo” – arviossa Saattohoito79:n ”Nämä valvotut yöt”
Kouvolalainen uusimman aallon suomipunk-yhtye, Saattohoito79 on täällä taas, eikä ole ollenkaan huono asia se. Ikämiesyhtye on nimittäin osoittanut tekemistensä perusteella olevan kehityskelpoinen nelikko. Hapuilevasta, cover-pitoisesta debyytistä ”Mitä sä haluut, sitä sä saat” (2021) ja seuraajansa, ”Ajankohtaisen kakkosen” (2023) kautta yhtye on juuri oikeiden asioiden tekemiseen keskittymisen myötä onnistunut askel askeleelta ottamaan tärkeitä siirtymiä asioiden eteenpäin saamisen suhteen ja edistynyt biisintekijäyksikkönä huomattavalla tavalla. Tällainen kehityskaari on sanalla sanoen poikkeuksellista kotimaisten DIY-yhtyeiden keskuudessa. Kolmen täyspitkän jatkumon viimeisin, ”Nämä valvotut yöt” on suoraan sanoen ällistyttävän hyvä levy siihen nähden, millaisista musiikillisista lähtökohdista yhtye pandemia-aikaan ponnisti.
Vaikka Saattohoito79 ei yritä keksiä pyörää eikä edes kärryjä uudelleen, löytyy useista albumin biisistä hyvällä fiiliksellä tehtyjä, oikein toimivia 1980-luvun taitteen molemmin puolin julkaistun uuden aallon musiikin innoittamia, hyvällä maulla ja tyylillä sisältäviä biisejä. – Eikä suinkaan vähiten juurikin Pelle Miljoonan 1980 -yhtye. Karkelot avaava ”Tänä yönä” käy tästä hyvänä esimerkkinä. Erityisesti laulaja-kitaristi Janne Tokko on onnistunut luomaan roolistaan Saattohoito79:n keulahahmona oman näköisensä ja herra on samalla onnistunut väistelemään tyylilajin ilmeisimmät karikot ja johtamaan yhtyeen kurssin voitolliselle maaperälle. ”En oo sun leikkikalu” tuo ainiosti kehiin tuoretta otekirjoa kromaattisesti laskevan kertsiriffin hännän myötä.
Myös yhtyeen soiton rullaavuus miellyttää uusimmalla albumillaan kuuntelijan korvaa. ”Jake Japi, Jore ja mä” on hieno esimerkki ’Saattiksen’ terveestä ylpeydestä, mutta samalla hersyvästä ironiantajusta oman yhtyeen tekemisiä kohtaan. Uhkaavampi ja hevimmin groovaava, etäisesti tositapahtumiin perustuva ”Kyllikki S.” osoittaa yhtyeen draaman tajua ennen raikkaan railakkaasti revittelevää ”Tumppi Varosen varjoa”, johon eräälläkin Kaaoszinen toimittajankritiikillä on saattanut joskus olla häivähdys inspiroivaa vaikutusta. Pehmo-rockimpi ”Meidän viimeinen syksy” värittää palettia omalla, sopivalla tavallaan operoiden ja kutkutellen samoilla melankolisen mahtipontisilla taajuuksilla kuin maan mainio, nyttemmin telakoitunut vantaalaisyhtye, Katujen Äänet.
B-puolen avaava ”Jee Jee Jee” jatkaa samaa astetta roisimmalla riffittelyllä sovitettuna oikein hyvään kertosäkeeseen. Vakavilla aiheilla leikittelyn vaikeaakin vaikeampi taitolaji onnistuu yhtyeeltä ”Sotatila” -biisissä ja myös Tokon ilmaisu saa myös kappaleessa aiempaa laajempaa spektriä. Hienoisen demomaisesta sekavuudesta kärsivä ”Me ei tätä purematta niellä” -biisin kertsi jää ehkä kaikista tehokkaimmin takaraivoon. Lama – osastoa lähestyvä ”Saatanallinen paniikki” normalisoi tilanteen parin syvemmissä vesissä uiskentelua sisältäneen biisin jälkeen. ”Teinikiksit” edustaa rennosti rullaavaa, yhtyeelle leimallista pop-vivahteista punk-rock-osastoa, jollaista nykyajan Problems?:in uusien biisien toivoisi kernaasti sisältävän. Albumin päättävä, Amerikan fiftari-pop-vivahteinen ”Hotelli Kouvolalla” Saattohoito 79 esittelee ennenkuulumattoman vahvuusalueensa. Biisin runollinen teksti on kerronnallisesti toteutettu, tyylikkäästi romantisoitu ihmissuhde-blues, jonka lyyrinen anti on kerrassaan upea.
Saattohoito79 vaikuttaa olevan neljä sitkeää kymenlaaksolaista punk rock-sissiä, jotka tässä vaiheessa uraansa tuntevat vahvuutensa entistä paremmin. Tämä kuuluu myös tiettynä vapautumisena yhtyeen kokonaisvaltaisessa soinnissa, biisinteossa ja ilmaisussa.