Kuva: Mika Vallineva

”Oli pakko laittaa homma jäihin vähäksi aikaa ja keskittyä muihin asioihin” – haastattelussa Late_Lokakuun

Kirjoittanut Päivi Närvänen - 7.11.2026

Monista eri yhteyksistä tuttu Lauri Huovinen eli Late_Lokakuun julkaisi toisen pitkäsoittonsa lokakuun lopussa. Uusi albumi ”Lokakuun toinen” on rosoinen, melodinen ja paikoitellen varsin synkkä. Levyn luomisprosessi vei kolme vuotta, jonka aikana Huovinen uppoutui sotahistoriasta kertovaan kirjallisuuteen. Raskas aihe pakotti jopa välillä pitämään taukoa levyn tekemisestä.

Huovinen on vastannut itse levyllä kuultavasta musiikista sanoittamisesta ja säveltämisestä aina masterointiin saakka. Kaaoszine tavoitti artistin haastatteluun keskustelemaan uuden albumin synnystä, teeman hahmottumisesta, musiikin tekemisestä, sekä tulevaisuuden suunnitelmista.

Tervetuloa Kaaoszinen haastatteluun! Toinen albumisi on nyt ulkona, millaiset fiilikset siitä?

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kiitoksia, vauhdikkaan keikkaviikonlopun jälkeen on ihanaa istahtaa alas ja kertoa vähän kuulumisia! Levy tosiaan putkahti suoratoistoon hiljattain, ja päällimmäinen fiilis on helpotus. Olen ”istunut levyn päällä” jo turhankin pitkään, eikä levy istumalla ja ihmettelemällä miksikään enää muutu. Tiedottajani ehdotti julkaisuun suht tiukkaa aikataulua, ja tyypilliseen tapaani siinä tuli vähän kiire. Mutta kiire on hyväksi, ja nyt se on pihalla. Voin alkaa hahmottelemaan kolmatta levyä hyvissä tunnelmissa.

Miten albumi sai alkunsa

”Lokakuun toinen” sai alkunsa varmaan meille kaikille tutusta mielikuvasta: astutaan junaan ja se vie kohti määränpäätä. Mutta miten lähdit ajattelemaan sitä kaikkea synkkyyttä, jota albumillasi käsitellään?

Hyvä kysymys. Idea taisi lähteä ”Helsinki Hei!” – kappaleen kertosäkeestä. Biisissä koulukiusattu lapsi viettää aikaa radan varrella, ja bongaa junia haaveillen samalla siitä, että uskaltaa joskus hypätä junaan ja pääsee käymään Helsingissä ja Linnanmäellä. Kävin myös eräänä syksynä käveleskelemässä vanhalla hylätyllä raiteella inspiraation toivossa. Oli hämärä ja erittäin sumuinen ilta, ja näkymä oli todella aavemainen. Jäi sellainen mielikuva, että tuon tunnelman haluan jollain tavalla tallentaa musiikkiini.

Aloin sitten pohtimaan juniin liittyvää kokonaisuutta, ja mieleen alkoi juolahdella tarinoita ihmisten pakkosiirroista. Nämä asiat liittyvät vahvasti toiseen maailmansotaan, ja siitäkös kaninkolo avautui. Kulutan nykyisin aika paljon kirjallisuutta, ja sukelsin talvisodan tapahtumiin, sekä sen aikaisen Neuvostoliiton historian pimeämpään puoleen. Mm. Gordon F Sanderin ”Taistelu Suomesta 1939-1940”, Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen ”Luiden Tie”, sekä useat Anne Applebaumin teokset ovat olleet paitsi silmiä avaavia, myös hyvin inspiroivia. Vaikka tapahtumat ovat synkkiä, ovat ne silti totta ja osa historiaa. Historia on hyvä tiedostaa jotta siitä voidaan ottaa opiksi. Ja tarkoitan tätä myös henkilökohtaisella tasolla. Omasta elämästäkin löytyy asioita joita näen nykyään hieman eri valossa kuin joskus nuorempana.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Aihe, joka ei päästänyt helpolla

Kerroit albumin tekemisen vieneen kolme vuotta – tuliko missään vaiheessa mieleesi, että olisihan teeman voinut kevyempänäkin pitää?

Haha, jossain vaiheessa kävi nimenomaan niin. Oli pakko laittaa homma jäihin vähäksi aikaa ja keskittyä muihin asioihin. Tauon jälkeen palasin biisien pariin, ja hylkäsin muutamat kappaleet jo ennenkuin ne valmistuivat kokonaan. Teksteissä oli liikaa paatosta, ja niin paljon kuolemaa ja kauhua, etten enää tunnistanut niitä omikseni. Pyrin kuitenkin luomaan synkkiinkin kokonaisuuksiin ajatuksen jonkinlaisesta toivosta, tai edes jostain paremmasta.

Annoin taas tajunnan virrata, ja siinä rytäkässä levylle syntyikin mm. ”Pisaroita”-kappale. Se on levyn valopilkku, sellainen rakkauslaulu maailman tärkeimmälle ihmiselle. Rivien väleistä huokuu peruskallion tapainen rakkauden tunne, ja sen menettämisen pelko.

Milloin ja miten tiesit, että albumi on nyt valmis?

Viime keväänä se alkoi kuulostaa kokonaiselta. Yleensä biisit jollain tavalla ilmoittavat itse olevansa valmiita. Esim. levyn päätösbiisi ”Rata Vorkutaan” otti lopullisen muotonsa ensimmäisten joukossa. Sinne jäi jotain korjattavaa, ja kun rupesin korjaamaan ja miksaamaan sitä uudelleen, ei lopputulos enää ollut yleissoundiltaan eikä tunnelmaltaan yhtä väkevä kuin eka versio. Se oli selvä merkki, että biisiä ei kannata viilata liikaa, vaan se ensimmäinen versio päätyy levylle pienine virheineen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Muodostuiko jokin raidoista sinulle itsellesi erityisen merkitykselliseksi ja miksi?

Kaikki ne ovat merkityksellisiä, koska jokaiseen liittyy myös jotain henkilökohtaista. Pelkoa, inhoa, rakkautta, sisäistä maailmanpaloa ja riehakkuutta. Sellaisia sekalaisia fiiliksiä jotka täytyy tavalla tai toisella purkaa johonkin. Vaikkapa sitten musiikkiin. ”Harmaan Kosketus” -kappaleeseen sain kitarasoolon Pitkäsen Topilta (Swansong, Verjnuarmu). Topi on yksi tyylitajuisimmista kitaristeista ketä tiedän, ja hänen draaman taju tuli selkeästi esille tuon yhden soolon kautta. Topin läsnäolo nosti biisin ihan uudelle tasolle.

”Punaista ja Sakeaa” -biisissä puolestaan Peltolan Janne Satra-bändistä hoiti murinalaulut todella mallikkaasti. Sen myötä kappaleeseen tuli lisää sellaista raivoa, johon en yksin olisi pystynyt. Jannelta sain myös pari hyvää vinkkiä biisin miksaukseen liittyen. Hattu nousee, kelpo soittoniekkoja ovat nämä kaverit.

Sotahistoria vs. nykypäivän näkökulmat

Uppouduit albumin tekemisen aikana erityisesti talvisodan historiaan. Löysitkö historiasta jotain sellaista, joka muutti omaa käsitystäsi sodasta tai ihmisen toiminnasta?

Ihan ensimmäisenä tuli mieleen kysymys, että ollaanko me menossa samaan suuntaan kuin sata vuotta sitten. Kun somea selaa, niin siellä on havaittavissa melkoista levottomuutta ja erittäin räikeää vastakkainasettelua. Esimerkiksi X:n keskustelukulttuuri on lähestulkoon pelkkää vihaa ja vittuilua. Siellä ei huvita osallistua mihinkään, kun tärkeintä tuntuu olevan se, että saa sanottua mahdollisimman myrkyllisesti ja loukkaavasti, ja jaettua jengin ”meihin ja muihin”. Asiat on joko tai, eikä mitään välimaastoa tunnu olevan.

Totuus alkaa olla sellainen hämärä käsite kaiken propagandan ja valeuutisten joukossa, että medialukutaito on nykyään tärkeämpää kuin koskaan ennen. Toivon hartaasti että tässä ei olla sodan tiellä, sillä siinä ei lopulta ole voittajia. Mitä tulee ihmisten toimintaan, olen ehkä ollut sen suhteen aika sinisilmäinen. Mutta maailmaan ei pidä kyynistyä. Kyllä täällä sodista huolimatta on paljon hyvää ja kaunistakin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Mitä vuodet artistina ovat opettaneet

Sinulla on takanasi jo vuosikymmenten mittainen ura – mikä on vuosien varrella muuttunut eniten omassa suhteessasi musiikin tekemiseen?

Olen huomannut, että muutun musiikin suhteen avoimemmaksi. En ole ennenkään ihan hirveästi asettanut itselleni sääntöjä tai rajoituksia, että millaista musiikkia voin tehdä, millaisia vaikutteita saan ottaa, tai mistä voin kirjoittaa. Nykyään se lähinnä korostuu. Sitä on tullut rohkeammaksi. Annan vaikutteiden kuulua sen kummemmin miettimättä, eikä homman tarvitse olla sellaista täydellistä suorittamista. Lopputulokseen saa jäädä luonnollista rosoisuutta ja epätäydellisyyksiä, joita nuorempana olisin todennäköisesti yrittänyt silotella.

Mun musiikillinen tausta on raskaanpuoleinen, mutta löytyy sieltä myös Dire Straits -tribuuttia, ja jopa levyllinen tanssittavaa EDM-jumputusta, tosin eri taiteilijanimellä. Kai se kertoo jonkinlaisesta monipuolisuudesta, joka korostuu ja jalostuu vuosi vuodelta. Tähän on vaikuttanut suuresti Kärtsy Hatakka ja Waltari, jota olen pitänyt suuressa arvossa ihan sieltä death-, ja black metallin kyllästämistä teinivuosista asti.

Entä onko jotain sellaista, jonka olisit toivonut ymmärtäväsi jo urasi alkuvaiheessa?

No ehdottomasti musiikin julkaisuun liittyvät lainalaisuudet olisi ollut hyvä tietää vähän aikaisemmin. Ylipäätään musiikin bisnespuoli on aihe, johon olisi voinut kehittää edes pienen kiinnostuksen vähän nuorempana. Pidän itseäni erittäin onnekkaana, että tietotaitoa itse musiikin tekemisestä on kertynyt sen verran, että pystyn levyttämään alusta loppuun lähestulkoon omin voimin. Siihen on vaikuttaneet monet soittajat ja teknikot, joiden kanssa olen päässyt käytännön kautta oppimaan studiotekniikkaa ja kaikkea muuta teknologiaan liittyvää.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kansien väliin mahtuisi monenlaista tarinaa

Mainitsit albumin tiedotteessa, että musiikillisia kilometrejä on takana niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa kirjan. Kerro meille jokin tapahtuma, joka teoksesta varmasti löytyisi jos sellainen ilmestyisi?

Tämä(kin) kysymys sai aikaan spontaanin naurahduksen. Jotain painokelpoistakin kerrottavaa saattaisi löytyä, ja tarinat varmasti liittyvät enemmänkin reissaamiseen kuin esiintymiseen. Soitan Lokakuun Linnut -nimisessä rockhenkisessä coverbändissä. Keikkailu on siinä jengissä enimmäkseen sellaista pää kolmantena jalkana koheltamista maakunnasta toiseen. Pienet vastoinkäymiset, luokattoman huonot jutut, luokattoman äänekäs nauraminen ja hillitty viuhahtelu ovat olleet enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Lintujen meininki on energistä, hauskaa ja erittäin riehakasta. Siinä yhdistyvät äärimmäinen ammattimaisuus ja äärimmäinen hauskanpito tavalla, jota en olisi uskonut kokevani. Meillä on tapana keikkapaikalle saavuttaessa laittaa sekuntikello käyntiin ja katsoa kuinka ripeästi saadaan backline, äänentoisto, monitorit ja valot kasattua, sekä soundcheck tehtyä. Siinä viidestään (4 soittajaa + 1 apuri) roudaamme juoksujalkaa kaiuttimia, kytkemme piuhoja ja törmäillään toisiimme. Ennätys taitaa olla vähän yli 45 minuuttia, eikä ruhjeiltakaan olla vältytty.

Toisaalta taas Swansongin Etelä-Amerikan reissulla yölento kuun valaiseman Andien vuoriston yli Chilestä Argentiinaan oli ikimuistoinen. Niin kaunista maisemaa on hankala kuvailla millään sanoilla. Sitä vaan tuijotti haavi auki ja mietti, että olen ehkä maailman onnekkain tyyppi, kun pääsen tällaistakin soittomatkalla näkemään.

Entä onko jotain aluevaltausta, jota haluaisit urallasi vielä kokeilla? Voidaanko sinut nähdä joskus mukana jossain yllättävässä, mitä ei tällä hetkellä välttämättä osaisi odottaa?

Varmasti jotain yllättävää tulee jossain kohtaa vielä tapahtumaan. Mitä se sitten on, sen aika näyttää. Uraltani toivon lähinnä jatkuvuutta. Sitä että pystyn saamaan musiikista samat sävärit vielä vuosikymmenten päästäkin. Sillä jos se sisäinen liekki sammuu, ei enää saa aikaiseksi mitään musiikillisesti merkittävää. En halua tehdä biisejä vain biisien takia, vaan niiden täytyy merkitä jotain, saada kylmät väreet aikaan ja nostaa ihokarvat kohti kattoa.

Kiteytä itsesi artistina kolmella eri sanalla?

Intohimo, rohkeus ja rajaton.

Mitä terveisiä haluaisit lopuksi lähettää Kaaoszinen lukijoille?

Olkaa rohkeasti omia ihania itsejänne! Kaikkea hyvää!

Tutustu artistiin lisää Linktreen kautta ja kuuntele uusi levy tästä: