Olipa kerran ja olkoon ainiaan – Nightwish Hartwall Arenalla

Olipa kerran yhtye, joka sai alkunsa pienessä kaupungissa itäisessä Pohjolassa. Kaupunki oli aiemmin tunnettu lähinnä keskiaikaisista kirkkokiistoista ja katkerista maa-alueiden luovutuksista naapurivaltiolle. Tämä yhtye kuitenkin tulisi tuomaan kaupungin koko maailman tietoisuuteen mitä suuremmilla teoillaan. Elettiin vuotta 1996, kun nuori pojankloppi päätti perustaa yhtyeen. Pojan visio oli selkeä, ja yhtye nousi koko valtakunnan tietoisuuteen ja suosioon hyvin nopeasti. Tavallisesti tällaiset tarinat johtavat joko traagisiin tapahtumiin tai yhtyeen suosion nopeaan laskuun, mutta tämän yhtyeen kanssa kävi toisin. Vuosikymmeniä kestäneen taipaleen varrella yhtye koki niin ylä- kuin alamäkiä, jotka lopulta johtivat johonkin ainutlaatuiseen ja niin arvokkaaseen, että se pysyisi yleisön mielissä ikuisesti. Eikä tarina suinkaan lopu vielä tähän. Yhtye saattaa vetäytyä hetkeksi omaan rauhaansa, mikä tulee vain vahvistamaan sitä ja johdattamaan sen entistä suurimpiin tekoihin.

Tämän illan taikatemput todellakin olivat ainutlaatuisia. Yleisö koki todellisen aikamatkan aina aikojen alusta hamaan tulevaisuuteen. Matka oli samalla sukellus syvälle ihmisyyteen: tunteiden vuoristorataan osallistui yli 13 000 ihmistä, joista en usko kenenkään voivan myöntää, että ilta olisi ollut pettymys. Spontaanit huudot, laulut ja kiljahdukset raikuivat ja istumakatsomo tuntui lähes vankilalta. Ei siellä malttanut paikallaan pysyä, minkä huomasi ympäri katsomoa. Kateellisena katselin permannon ilakointia.

Yhtyeen taianomaiset kappaleet vievät mukanaan kauas pois. Upeaa maailmankulttuuria, jossa sekä ihmis- että luonnontieteet kulkevat sulassa sovussa ja käsi kädessä, mikä on ollut harvinaista läpi historian. Tieteiden taistelusta ei ole tietoakaan: on vain rakkautta ja kunnioitusta.

Ja se ilo, joka paistoi yhtyeen kasvoilla! Illan kuningatar loisti valtoimenaan ja kosketti äänellään ja eleillään jokaista alamaistaan, ja alamaiset vastaanottivat kaiken kyynelsilmin. Myös yhtyeen maestro oli ylhäisellä korokkeellaan aivan omaa luokkaansa ja tähänastisen uransa huipulla. Herra on nykyisistä Pohjolan säveltäjäsuuruuksista suurin, eikä hän paljoa joudu kumartelemaan aiemman vuosisadan myöhäisromanttisen taidemusiikin kuninkaalle. Molemmat loivat aikansa Pohjolan identiteettiä, nostivat sen suosta ja veivät sitä ympäri maailmaa inspiroiden lukemattomia sieluja, joten turhaa heitä on vertailemaan lähteä.

Osansa saivat myös yhtyeen tukijoukot. Palvovan yleisön eteen kutsuttiin 19 vuotta yhtyeelle työskennellyt rumputeknikko, joka otettiin vastaan suurella kunnioituksella. Kunnianosoitus oli paikallaan, sillä eläkkeelle jäävä teknikko oli juuri kokenut uransa viimeisen konsertin yhtyeen joukoissa. Hattua olisin nostanut, jos sellainen olisi löytynyt.

Liian pian se kaikki kuitenkin päättyi. Euforia oli käsin kosketeltavissa punaisten konfettien sataessa päällemme. Ihmisluonnon ja universumin mysteerit jäivät jälleen selvittämättä, mutta mikä tärkeintä, kaikki me olimme täällä.

Kirjoittanut: Mikko Äijö

Kuvat: Antti Johansson

Kommentoi julkaisua