The Omega Experiment – The Omega Experiment

Kirjoittanut Ville Syrjala - 5.3.2013

The Omega Experiment on vuonna 2009 toimintansa aloittanut yhdysvaltalaisten Dan Wietenin ja Ryan Aldridgen yhteisprojekti, joka on hyvä esimerkki siitä, miten nykyään pystyy ihan omassa kodissaan saamaan tietokoneellaan aikaiseksi täysin valmista musiikkia. Omalle kohdalleni yhtye sattui, kun joku heitti minulle heidän ”Karma”-EP:n ilmestyttyä ”Paramount”-nimisen kappaleen mainoslauseella ”sä varmaan Devin Townsendin fanina pidät tästä”. Kappaleesta pidin kyllä, mutta samalla suorat Devin-anastukset ärsyttivät. Nyt on sitten sen nimikkoalbumin vuoro. Katsotaanpa, löytyisikö sieltä jotain omaakin.

Levyn liikkeelle potkaiseva ”Gift” ei hirveästi yllätä, sillä luulin jo miltei pistäneeni jonkin Devinin vanhemmista albumeista soimaan. Musiikki nöyristelee Devin Townsendin Strapping Young Ladin aikaisille soololevytyksille (onhan siellä tosin myös ”Addicted!:ia” ja ”Epicloudia”), mikä on samalla The Omega Experimentin onni ja kirous. Tässä vaiheessa lienee selvää, että tulen vetämään teidän lukijoiden kurkuista alas kerta toisensa jälkeen tämän vertauksen, joten jos vihaat Devinin musiikkia, en usko sinun tästäkään löytävän mitään mieleistäsi. Onhan siellä tosin kuultavissa vähän Peripherya, Texturesia, Dream Theateria ja tapaa, jolla tehdään nykypäiväistä amerikkalaista tämän tyylisuunnan metallia, mutta niin hyvin musiikki on vyötetty Devin-pulkkaan, etteivät sen raajat ylety tarttumaan mihinkään muuhun pysäyttääkseen tai vaihtaakseen suuntaa vauhtiin päästyään. Tämä sentään on vielä tunnin mittainen reissu, joten pitäkää korvaläpistänne kiinni.

Musiikki on progressiivista, yltiöpositiivista, teknistä, monikerroksisista, lennokasta ja ähkyyn asti päällekkäin kasvavaa paljoutta. Aivan kuin pieni lumihiutale putoaisi vuoren päälle lähtien kierimään alas kasvaen yhä isommaksi lumipalloksi ja lopulta aiheuttaen valtavan lumivyöryn haudaten kaiken allensa. Joko laskettelet mukana tai uppoat. ”Ziltoid”-levykin tulee mieleen, sillä midi-rummut naputtelevat tälläkin levyllä taustalla, eikä sitä ole edes yritetty peitellä. Hirveän raskaaksi ja väkivaltaiseksi ei musiikki riehaannu, vähäinenkin raivo tyynnytellään lallattelulla. Sitäkin enemmän musiikki lipsuu koko ajan teknourille, joten semmoinen äkkiväärä tanssilevyhän tämä meinaa olla. Kappaleiden tahdituksetkin on melko kummallisia, kuten progemusiikille usein on yleistä; välillä alkaa kovasti pitämään meiningistä, mutta sitten siitä yhtäkkiä hypätäänkin toiseen junaan, johon sitten jäädäänkin jo liian pitkäksi aikaan. On oikeastaan koko ajan sellainen tunne, että hyvät kohdat on liian lyhyitä ja huonot hetket taas liian pitkiä. Melkoinen perseenvaiva tämä albumi meinaa olla, hyvässä ja pahassa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Itselleni tämä albumi on suuri dilemma. Hankala päättää, pitääkö tästä vai ei. Yhtye haastaa kuulijansa koko ajan, mutta tekee sen muiden tuttujen kustannuksella. Aivan kuten lääketeollisuus: se ei yritä parantaa mitään, vaan yrittää saada ihmiset jaksamaan elää sairautensa kanssa. Kun olet nääntymässä ja janoinen, se tarjoaa sinulle pari euroa ostaaksesi kaljaa ja pähkinöitä, noidankehä on siis valmis. Vaikka kuinka yritän, en itse pysty kuuntelemaan yhtyettä tekemättä suoria vertauksia Devinin musiikkiin. Kitara- ja laulujutut sekä kappalerakenneratkaisut ovat liiankin tuttuja, vaikkeivät tietenkään helpoimmasta päästä. Levy muutenkin on tyyliltään hyvin päällekäyvä. Vaikkeivät vanhatkaan klapit ole palaneet edes mustiksi, se lyö uutta pökköä pesään, eikä tuli oikein meinaa lainkaan saada happea eikä hyvää hiillosta pääse syntymään. Soen kärsi liiallisesta yhdennäköisyydestä Toolin kanssa, mutta säilytti kasvonsa tekemällä hyviä kappaleita; en olisi niinkään varma saman tapahtuvan The Omega Experimentin kohdalla. En pysty ainakaan olemaan yhtä anteeksiantavainen heidän tapauksessaan.

Kaiken kaikkiaan tässä on siis ristiriitainen levy. Toisaalta pidän ja toisaalta taas en pidä kuulemastani. Pidän kuitenkin ristiriidoista levyä kuunnellessani, inhottavinta on semmoinen, joka ei herätä mitään tunteita. Tai siis kyllä se radiohittimusiikin päälle kaatava loputon paskasatsi on edelleen sitä pahinta mallia, mutta tajuatte pointtini. Albumi on kuin tuota ”Paramount”-kappaletta kuuntelisi: Samalla pidät kuulemastasi, mutta inhoat itseäsi, että pidät siitä. Harvoin douche chillsit tuntuvat näin hyviltä. Saattaa olla, että tässä olisi itselläni jotain opittavaa. Pakko päästää menneistä irti, että voi nauttia tulevasta, mutta se on liian vaikeaa juuri nyt. Jännittävä terapialevy!