Onnistunut paluu 2000-luvun alkuun – Provinssi-perjantai 2019

 

Kaaoszinen toimitus oli Seinäjoen Provinssissa paikalla kahden raportoijan voimin. Kokosimme yhteen mielenkiintoisimmat keikat ja kokemukset viikonlopun ajalta. Festivaalin historian eniten myyneenä perjantaipäivänä nähtiin muun muassa Ville Valo & Agents, Limp Bizkit, Lamb of God, Cypress Hill ja Apulanta.

Samuel Järvinen:

Päälavalla perjantaina esiintynyt Ville Valo & Agents on ihmetyttänyt minua pitkään. Suomalaisessa populaarimusiikissa ei ole vielä ilmeisesti tarpeeksi sellaista musiikkia, jossa versioidaan vanhoja tuttuja kappaleita uudelleen siten, että kuulijoita haastetaan mahdollisimman vähän. Ymmärrän Baddingin laulukirjan viehätyksen, mutta että päälava Provinssissa? Kuunnellessani, miten bändi soitti ”Ikkunaprinsessan” ja ”Paratiisin”, joita olen itse soittanut jo uuvuksiin asti tanssikeikoilla, en voinut lakata miettimästä sitä, ettei se todellakaan sovi näin isolle lavalle. Vaikka Agentsin muusikot ovatkin kiistämättömän rautaisia ammattimiehiä, en silti nähnyt esityksessä mitään sellaista, mikä selittäisi minulle projektin viehätyksen ja sen, miten se esiintyy lähes kaikilla kesän festareilla. Kaiken lisäksi Ville Valo vaikutti olevan kala kuivalla maalla. Valon paljon puhuttu karisma tuntui loistavan tyhjyyttään, ja miehen ääni oli liian yksipuolinen ja heikko kyseiseen materiaaliin. Provinssin tämän vuoden vaisuimpia esityksiä.

Kotimainen rockin dinosaurus CMX asteli Woodland Stagen lavalle esittämään joukon vanhoja hittejä, keikkasuosikkeja sekä hieman yllättäviäkin numeroita. Ensimmäinen asia, johon yleisöstä kiinnitti huomiota, oli bändin komean minimalistinen mutta tyylikäs look sekä ammattimaisen rento ja vapautunut olemus lavalla. Bändin ylipappi A. W. Yrjänällä oli lavalla mukanaan myös upea uusi basso. Avauskappale ”Pyhiinvaeltaja” iski keikan käyntiin juuri niin lujaa kuin pitääkin, ja sitä seurannut ”Nimetön” puolestaan sai yleisön tanssimaan ja laulamaan ekstaattisesti mukana. Kappaleet kuten ”Katso ihmistä”, ”Vanha talvitie” ja ”Vallat ja väet” olivat puolestaan positiivisia yllätyksiä, joita aina kuulee livenä mielellään. Olisin kaivannut settiin hieman enemmän materiaalia levyiltä ”Seitsentahokas”, ”Alkuteos” sekä, totta kai, ”Talvikuningas”, mutta CMX:n kaltaisen veteraanin kohdalla materiaalia on aivan liikaa, jotta kaikki hyvät kappaleet saataisiin mahtumaan settiin.

Tekninen suoritus oli myös tuttuun tapaan vahva, vaikka muusikot vierailivatkin tiuhaan ruuvailemassa vahvistimiensa potikoita. Pienoinen pettymys mutta toisaalta surullisen luonnollinen asia oli huomata, että Yrjänän laulukunto näyttää heikentyneen huomattavasti. Pitkien nuottien laulaminen ja sävelessä pysyminen olivat selkeitä haasteita, ja miehen ääni murtui hyvin usein, ellei hän jättänyt fraasia kesken. Me kaikki vanhenemme ja kuntomme heikkenee sen mukana. On harmi, ettei Yrjänä ainakaan tällä keikalla kyennyt vahvaan laulusuoritukseen. Mutta toisaalta Yrjänän äänen hauraudessa ja rikkinäisyydessä oli jotakin runollista ja kaunista – jotain hyvin CMX:aa.

Ehdottomasti kotimaisen rockin massiivisimpiin orkestereihin ja menestyneimpiin bändeihin lukeutuva Apulanta nousi päälavalle hieman päivitetyllä lookilla. Tai ei oikeastaan päivitetyllä vaan ennemminkin vanhennetulla. Yhtyeen logo on uuden ”Make nu metal great again” -lyhytsoiton jälkeen muutettu ”katu-uskottavammaksi”, bändin esiintymisasut vaihdettu varsin Korn-tyylisiin verryttelypukuihin ja lavalle otettu mukaan turntablisti. Nu-metalia Apulannan konsertti ja uudet kappaleet olivat vain ulkoisesti – lavalla soivat edelleen vanhat tutut kappaleet sekä ne uudet ”nu-metal-rallit”, jotka nekin ovat sitä harvinaisen vähän. Vaikka settilista koostuikin oikein ilahduttavista kappalevalinnoista, oli bändin soitto hivenen rutiininomaista ja pakonomaista suorittamista. Siitäkin huolimatta Apikset vetivät valtavan yleisömäärän. Päälavan alueella ei meinannut päästä liikkumaan lainkaan.

Telttalavalla nähtiin festareiden toinen modernin progressiivisen metallin jätti, kun englantilainen Haken asteli lavalle soittamaan teknisesti vaativaa mutta modernilla terällä varustettua metalliaan. Juuri uuden ”Vector”-albuminsa julkaissut bändi esiintyi Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 2015, jonka jälkeen bändi nähtiin vuonna 2016 Ilosaarirockissa ja omalla loppuunmyydyllä konsertillaan Tavastialla maaliskuussa 2019. Olen nähnyt yhtyeen jokaisen Suomen konsertin, minkä lisäksi kävin katsomassa bändiä vielä helmikuussa Tukholmassa. Voin sanoa, että jokainen bändiltä näkemäni konsertti on ollut toinen toistaan parempi.

Neljässä vuodessa yhtyeen lavashow on muuttunut huomattavasti sujuvammaksi ja soljuvammaksi. Solisti Ross Jennings ottaa yleisöön kunnolla kontaktia, ja hän on selvästi opetellut huolella kaikki kliseisimmätkin rocktähden maneerit keikalle saapuneita viihdyttääkseen. Bändin soitosta on puolestaan turha edes varsinaisesti mainita mitään, sillä Hakenin muusikot ovat kuin huolella öljyttyjä koneita. Oli mahtavaa päästä kuulemaan livenä myös kappale ”In Memoriam”, joka esitettiin Suomessa ensimmäistä kertaa. Bändin kenties suurimman hitin, ”Cockroach Kingin” aikana huomion varasti yleisön eturiviin saapunut, torakaksi pukeutunut herrasmies, joka pääsi Tavastialla oikein lavalle asti kappaleen aikana. Vuosien aikana on tullut selväksi, ettei Haken petä koskaan.

Lopulta koitti hetki, jota olin odottanut kuukausia. Toisessa rivissä lavan edessä hurrasin yleisön kanssa, kun yksi 2000-luvun alun suurimmista metalliyhtyeistä, Limp Bizkit, asteli lavalle. Niin siinä vain kävi, että nu-metalin vihatuimpiin ja rakastetuimpiin kokoonpanoihin lukeutuva, rääväsuinen ja pahamaineinen retkue asteli lavalle pomputtamaan ja huudattamaan yleisömerta, jota riitti silmän kantamattomiin. Kutkuttavan odotuksen jälkeen lavalle juoksivat bändin muusikot – mukaan lukien tuttuun tapaan hieman erityisesti pukeutunut Wes Borland, jolla oli tällä kertaa asuvalintanaan neonvihreät alushousut, saappaat, lierihattu sekä kasvomaalaus, josta ei ottanut pirukaan selvää. Lopulta saapui myös hurrausten saattelemana itse Fred Durst, jolla nähtiin punaisen lippiksen sijaan kalastajanhattu, jota hän on käyttänyt jo jonkin aikaa. ”If only we could fly…”, ja yleisö hyppää pomppimaan saman tien.

Hittejä ja taas hittejä. Pelkkiä klassikoita alusta loppuun. Vaikka itseäni hieman harmittikin, ettei keikalla kuultu ”Hot Dogia”, ja ettei sillä aloitettu keikkaa, olivat kuullut kappaleet kaikki sellaisia, jotka yleisö osasi laulaa mukana. Paitsi tietenkin ”Gold Cobra”, mutta edes sen kohdalla meno ei hyytynyt. Keikalla koettiin myös harvinainen hetki, kun Durst lauloi yleisön kanssa bändin omakseen ottaman ”Behind Blue Eyes” -balladin. Ja se oli vain yksi monista erityisistä hetkistä konsertissa. ”Full Nelsonin” aikana lavalle nostettiin yleisöstä fani räppäämään kappaleen Durstin kanssa yllään lavalle heitetyt rintaliivit. Mahtavaa heittäytymistä, jota myös Durst tuntui arvostavan. Bändi antoi koko konsertin ajan parastaan yllyttäen yleisöä ylittämään jatkuvasti itsensä. Ja niin me teimmekin. Kyseessä oli ehdottomasti yksi parhaista keikoista, joilla olen ollut, ja ehdottomasti vuoden 2019 paras veto Provinssissa.

Ville Kangasniemi:

Olin odottanut näkeväni Ville Valo ja Agentsin klubikeikalla, mutta se ei valitettavasti toteutunut. Täytyi siis tyytyä jälleen kerran päivänvalossa kärvistelyyn, kun uudet hampaat laitattanut gootti-ikoni ja kotimaisen rautalankabluesin veteraanibändi viihdyttivät kansaa Provinssin päälavalla. Agents aloitti keikan soittamalla “Rakkaus on sininen” -instrumentaalin ja “Ketun”. Ville Hermanni Valo spiikattiin maestro Esa Pulliaisen toimesta sisään, ja hän käveli laiskasti paikalle Jaffa-pullonsa kanssa. Valon olemus ja into esiintymiseen oli nuorisokielellä sanottuna ”lowkey”. Viileänä pysyttely on kai osa Valon charmia, omanlaisensa rokkitähti kun on. “Kerran gootti, aina gootti”, tokaisi Valo kuolemankaipuisen “Tähdet tähdet”-esityksen jälkeen. Kovimmat Badding-hitit saatiin soitettua alta pois jo puolessa tunnissa ja mietinkin, mitä on enää jäljellä “Paratiisin” ja “Ikkunaprinsessan” jälkeen. Albumin ulkopuolelta vedettiin muutama Agents-klassikko kuten “Surujen kitara”, “Jykevää on rakkaus” HIMin “When Love and Death Embracen” päättäessä setin kaihoisan kauniisti. “Jaffa on miesten juoma”, kuittasi Valo kuppimies Pulliaiselle ja poistui lavalta.

Ruokapuoli oli jälleen kunnossa Törnävän varsinaisessa saaressa. Pääsin vihdoin testaamaan Bonelessin friteerattua kanaa, ja festariversioksi annos oli oikein hyvä! Sitä maistellessani istuin Amfiteatterissa ja katselin, kun Maustetytöt jakoi nimmareita ja otti yhteiskuvia keikkansa jälkeen. Totesin, että on helppo pitää bändin lakoninen imago yllä olemalla ihan oma itsensä, niin kyllästyneen näköisiä koko touhuun olivat sisarukset Anna ja Kaisa. Saa nähdä, miten kauan haippi kantaa, ja miten mimmit osaavat ottaa musiikkiurasta kiinni. Tilausta tuntuu olevan kaljanjuonnista ja lääkkeiden vetämisestä kertoville lauluille, Suomessa kun kuitenkin ollaan.

Mitäpä olisi Provinssi ilman Apulantaa? Taisi olla yhtyeen 17. kerta näillä festareilla, ja pitkän linjan artisteille on taakkana uudistua jollakin tavalla joka kesä. Tällä kertaa teemaksi oli liimattu päälle nu-metal. Mukana oli tietenkin DJ kuten meininkiin kuuluu, ja soundit oli niin vahvasti samplattuja, ettei Wirtasen kitaraa juuri kuullut yleisöön efektien alta. Sovitukset oli laitettu myös uusiksi meiningin ollessa kaikin puolin irvokkaan ”millenium”. “Ravistettava ennen käyttöä” alkoi teemaa mukailevasti Marilyn Mansonin “The Beautiful People” -introkiusoittelulla. Wirtasella oli kimalteleva glitterverkkapuku ja kalastajahattu niin syvällä silmillä, ettei olisi huomannut, vaikka Wes Borland olisi kävellyt vastaan. “Mato” oli sovitettu pilalle tempoa ikävästi laskemalla, sillä biisin kuulisi mieluusti livenä intensiivisenä versiona. Nyt yleisöä pompotettiin laiskasti, mikä näytti toki viihdyttävältä sekin. Miksaus painottui Sipe Santapukin rumpuköpöttelyn korostamiseen, ja se söi omalla kohdallani hieman tunnelmaa. Täytyy sen verran kehua, että Apulanta on pitkästä aikaa saanut jotain onnistunutta aikaan, kun kuuntelee “Lokin päällä lokki” -kappaleen kertosäettä. Omalla tavallaan oikein hauska keikka kaikkineen!

Jäin viime vuonna Prophets of Ragen keikalla kaipaamaan pilvelle omistettuja lauluja, vaikka bändiltä niitä löytyy useampikin. Nyt odotukset täytettiin, kun B-Real oli paikalla tällä kertaa Cypress Hillin riveissä. 75 minuutin slotista käytettiin ensimmäinen osa yleisön lämmittelyyn, kun legendaarinen DJ Muggs kikkaili dekkiensä takana varsin taidokkaasti. Festarikeikalla yleisön lämmittely on tosin mielestäni turhaa, vaikka se näyttikin toimivan täysillä Provinssin juhlijoihin. Viime vuonna julkaistun mahtavan “Elephants on Acid” -albumin aloitusraita “Band of Gypsies” saatteli sisään hasiksenkatkuiset MC:t B-Real ja Sen Dog, ja bileet pysyivät käynnissä notkahtamatta. DJ:n lisäksi bändiin kuului perkussionisti. Olisin suonut enemmänkin tilaa uuden levyn biiseille kuten “Crazy” ja “Locos”, mutta tällä kertaa setti piti sisällään lähinnä klassikoita kuten ”Tequila Sunrise”, ”How Could I Just Kill A Man?” ja tietenkin ”Hits From The Bong”. Loppuun vähän House of Painia, ja yleisö oli varmasti tyytyväinen legendaarisen kokoonpanon heittämiin bileisiin.

Jostain syystä odotin, että Lamb of God olisi väsähtänyt viime aikoina mutta olin erittäin väärässä. Woodland Stagella Randy Blythe oli tapansa mukaan aggressiivinen, ja bändin soitto tiukkaa. Se tarttui tietenkin yleisöön, ja pitit pyörivätkin jatkuvasti kummallakin puolella barrikadia. Blythe oli myös innostunut bändiä aikaisemmin samalla lavalla esiintyneestä Anna Puusta, ja mies oli saanut yhteiskuvan popparin kanssa. Rumpujen kanssa oli pieniä teknisiä ongelmia, mutta se ei paljon menoa hidastanut. Uusi rumpali tuntui myös osaavan tonttinsa moitteetta. Settilista miellytti; vain kaksi biisiä uusimmalta albumilta ja muuten mentiin klassikoiden kuten “Omerta”, “Ruin”, “Descending” ja “Laid to Restin” parissa. Erittäin virkistävää nähdä oikeasti energinen ja ankara metallikeikka!

En olisi myöskään uskonut, että vuoden parhaan keikan tähän mennessä heittää Limp Bizkit. En ole koskaan fanittanut tai suuremmin kuunnellut tuota “noloa pomppuhevibändiä” mutta jostain syystä löysin itsestäni uskomattoman määrän energiaa, jolla pogosin ja riehuin keikan alusta loppuun. Hupiukko Fred Durst esiintyi myös kalastajahattu syvällä päässään, Wes Borland oli alushousuissa ja polvisukissaan häiriintynyt kuten arvata saattaa DJ Lethalin skrätsätessä dekkiensä takana. Bändi oli myös hieman kornisti (hehe) rehannut lavan sivuun lauman tyttöjä keikkaa seuraamaan.

Setti piti sisällään huumorihörskötystä sopivassa suhteessa biisien ollessa lähes pelkästään hittejä. Välispiikit saivat lisämaustetta DJ Lethalin soittamista pätkistä, ja yleisö viihtyi. “My Generation” sai hyvät lämmöt päälle heti kättelyssä. “Nookiesta”  kuultiin pari ensimmäistä säkeistöä, kunnes nokkamies Durst pysähtyi tiedustelemaan, olisiko yleisössä joku, joka osaisi laulaa “Full Nelsonin”. Tyypilliseltä nu-metal-laulajalta näyttänyt laiha jätkä nostettiin lavalle, ja hänen päälleen puettiin lavalle heitetyt valkoiset rintaliivit ja lyötiin mikki käteen. Myöhemmin selvitin, että kyseinen fani toimii itsekin bändissä laulajana, joten suvereeni lavakäyttäytyminen selittyi sillä. Ei meinaan jätkää jännittänyt yhtään tuplata itse Fred Durstia! Durst ja Borland viihtyivät myös yleisön seassa, ja Borlandin noustessa takaisin lavalle pysähtyi hän twerkkaamaan näyttävästi alushousuissaan. “Rollin’”, “My Way” ja “Break Stuff” setin loppuun ja kuulemiin. Ikimuistoinen kokemus varmasti monelle muullekin. Myös yleisöä laulatettiin “Behind Blue Eyesin” tahtiin, mikä oli hieno kollektiivinen hyvänolonhetki sekin. Durst kehotti yleisöä ”päästämään sen ulos”, ja hän myönsi itsekin tunteiden purkamisen tuntuvan hyvältä. Keikan päätteeksi Borland veti alkkarit persvakoon ja pyllisti yleisölle – kiteyttää bändin meiningin oikein osuvasti.