Opeth & Alcest @ Pakkahuone, 11.11.2014
Kun Anatheman lauantaisesta keikasta oltiin vielä toipumassa, hellittiin tamperelaisia tunnelmoivan raskaan musiikin ystäviä jo toisella keikalla viikon sisään. Tiistai-iltana Pakkahuoneen valloitti ”Pale Communion” -kiertueensa kanssa rakkaasta naapurimaastamme saapuva Opeth. Lauteiden lämmittelijänä toimi ranskalaisen tunnelmoinnin kärkinimi Alcest.
Ihmisiä oli hämmästyttävän paljon paikalla jo ennen kuin Alcest aloitti keikkaansa. Yleisömäärä oli luultavasti arvioitua suurempi, sillä Pakkahuoneen ja Klubin väliset ovet olivat poikkeuksellisesti auki ja osa yleisöstä piiloutui Klubin nurkkien ja kulmien taakse. Lisäksi Pakkahuoneen keikalle poikkeavasti koko alue oli tällä kertaa anniskelualuetta, joten käytössä ollut tila tuntui väljemmältä raja-aitojen puuttuessa.
Alcestia oli lupa odotella lavalle, kun introna toimiva instrumentaali ”Wings” alkoi soida kaiuttimista. Tämän luonnollisena jatkumona kuultiin ”Shelter”-levyn ensimmäinen singlelohkaisu ”Opale”, eli setistä oli luultavasti odotettavissa jatkumoa keväiselle kiertueelle. Heti ensitahdeista alkaen oli selvää, että olisin taas koko setin ajan omissa sfääreissäni. Samaan aikaan alkoi kasvaa epäilys, että tämä keikka jäisi lyhyeksi, kuten Alcestille on ennenkin lämmittelijänä käynyt.
Bändi oli järjestetty yhteen riviin lavan etuosaan, johtuen luultavasti Opethin instrumenttien tarvitsemasta massiivisesta tilasta. Alcestin lavapresensiä järjestely ei tuntunut haittaavan, sillä bändin esiintyminen ei ole koskaan ollut erityisen tilaa vievää. Kyseessä onkin pikemmin bändi, jota käydään kuuntelemassa eikä niinkään katsomassa. Vaikka bändin nokkamies Neige puhui vähänlaisesti biisien välissä, totesi mies kuitenkin, että Tampereella esiintyessä ollaan samassa paikassa jo kolmatta kertaa, mikä alkaa tuntua varsin kotoisalta. Välispiikkien vähyys selittyikin myöhemmin keikan lyhyydellä: setti kesti vain runsaan puolituntisen, ja biisejä tähän mittaan sopi kuusi, joista kolme edusti tuoreinta levyä. Raskaampana osana settiä kuultiin varsin perinteiseksi muodostunut ”Percées De Lumière” ja tuoreempi ”Autre Temps”. Viimeisenä kuultu, ”Shelterin” päättävä kymmenminuuttinen ”Délivrance” paketoi valitettavan lyhyeksi jääneen setin herkästi ja kauniisti.
Tässä välissä siirryttiin kuvaajan kanssa hetkeksi Klubin puolelle istahtamaan. Nautiskelin tuossa välissä tunnelmaa tukevan lasillisen punaviiniä – jos nyt voi puhua lasillisesta, se nimittäin tarjoiltiin hienostuneesti muovimukista, kuten kaikki muutkin juomat. Siiderin ja oluen jotenkin vielä ymmärtää, mutta viini muovimukista tuntui hiukan halventavalta. Tämän pienen hengähdystauon jälkeen oli sitten aika suunnata takaisin lavan ääreen.
Olin odottanut Opethin näkemistä klubiolosuhteissa siitä asti, kun näin sen pari kesää sitten Sauna Open Airissa keskellä kirkasta päivää. Silloiset olosuhteet eivät olleet Opethin tummanpuhuvalle progelle eduksi, eikä setti silloin tuntunut oikein miltään, vaikka materiaali levyllä toimikin. Opethin musiikki ei ole ollut koskaan suoraviivaista, mutta tuoreimmilla levyillä on matkattu varsin kauas alkuaikojen death metallisista sävelistä syvemmälle progressiivisuuteen.
Intiimi tila oli bändille selvästi eduksi, tuoreelta levyltä kuultujen ”Eternal Rains Will Comen” ja ”Cusp Of Eternityn” aikaansaama shamanistinen tunnelma korostui hämyisyydessä entisestään. Tämän jälkeen koettiin vähän muistelmia vanhemmilta ajoilta, tuoreempana ”Bleak” vuosituhannen vaihteen tienoolla julkaistulta ”Blackwater Parkilta” ja vanhempana ”The Moor” neljänneltä studioalbumilta ”Still Life”. Nämä biisit saivat yleisössä aikaan jopa hienoista elämää, tai ainakin ääntä.
En ole koskaan ollut välispiikkien ylin ystävä, mutta tällä keikalla niidenkin pituus tuntui moninkertaistuvan pitkien, kiusallisten hiljaisuuksien vuoksi. Puheita pidettiin pitkän kaavan mukaan muun muassa ikäkysymyksistä, sukunimistä ja alkoholista. Ikähän oli kysymys erityisesti sen vuoksi, että Opeth täyttää ensi vuonna neljännesvuosisadan. Tämän kunniaksi keikkasettiin oli sisällytetty myös ”todella vanhoja biisejä”, kuten herra Åkerfeldt (=Fieldfield, tämä ilmeni sukunimikeskustelun yhteydessä) asian ilmaisi. Seuraavana kuultiinkin ”Advent” suoraan vuodelta 1996.
Vanhan vastapainoksi kuultiin kuitenkin jälleen uutta tuotantoa ”Elysian Woesin” muodossa. Tunnelma alkoi taas hetkellisesti lähennellä 60-lukua hypnoottisuudessaan ja hämyisyydessään, eikä äskeisestä metallisuudesta ollut oikein tietoakaan. Tämäntyyppinen soitanto ei kuitenkaan ole Opethille mitään uutta, sillä seuraavana puheiden jälkeen kuultu ”Windowpane” oli peräisin vuoden 2003 levyltä ”Damnation”. Puheita pidettiin pitkien kaavojen mukaan useassa välissä, ja väitän, etten ole ainut, jolle olisi riittänyt vähempikin, sillä yleisön seasta kuului ainakin kerran äänekäs vastalause ”boooooriiing”.
Vanhat biisit olivat selvästi suuremmalle osalle yleisöä se oma kuppi teetä, mutta itse viihdyin kyllä noissa hämyisissä ja utuisissa tunnelmissa varsin mainiosti. Raskaampien biisien aikana nousi jokusia nyrkkejä ilmaan, mutta Åkerfeldt valitteli vaisua yleisöä. Kun otetaan huomioon, että ollaan keskellä viikkoa ja ihmiset olivat enimmäkseen selvinpäin, oli suorastaan hämmästyttävän aktiivista, vaikka ääntä ei suuresti lähtenytkään.
Mainos päättyy
Osassa biisejä oli tahdinvaihtoja ja polveilua niinkin paljon, että olo alkoi tuntua lähes merisairaalta. Varsinaisen setin toiseksi viimeinen biisi ”The Lotus Eater” oli varsin hyvin tähän kategoriaan sopiva kappale, jota Åkerfeldt kuvaili sanoilla ”A bit all over the place”. Ei käynyt kiistäminen, oli huomattavan levotonta. Viimeiseksi oli jätetty ”klassinen heavy metal -kappale” ”The Grand Conjuration”, joka oli mitä ilmeisimmin koko yleisölle kaikkein tutuin biisi koko setistä, sillä se sai aikaan huomattavan paljon meteliä.
Paitsi ettei tämä tietenkään ollut tässä. Encoreen oli jätetty vielä yksi, vaatimattomasti lähes vartin kestävä kappale. Pienenä koomisena aspektina havaitsin, että myös tämä päätösbiisi oli nimeltään ”Deliverance”. Tätä pohjustettiin jälleen lähes yhtä pitkällä puheella kuin biisi itse. Nautinto pääsi vähän kärsimään, kun setti venyi kahdentoista biisin voimin yli kahteen tuntiin. Vähemmällä puheella setistä olisi saatu tiiviimpi ja näin ollen lyhyempi. Tässä ajassa alkoi selän ja jalkojen ohella puutua myös pää, enkä usko olevani ainut, sillä samanlaisia mielipiteitä kuului useammasta suusta narikkajonossa.
Pientä tasapainoa olisi kaivannut settien pituuteen. Sillä lämmittelijälle varattu puolituntinen tuntui todella surkealta verrattuna tuohon yli kahteen tuntiin. Harvalla bändillä on kuitenkaan tarjota niin paljon energiaa, että yleisö pysyy noin pitkässä ja hitaassa etenemisessä täysin aktiivisena. Itse kyllä pidän Opethista, mutta taidan jatkossa nauttia sen levyltä ja hieman pienempinä annoksina.
Teksti: Nina Hurme
Kuvat: Outi Puhakka
Mainos päättyy