Opeth @ Kulttuuritalo, Helsinki 6.10.2015
Ruotsalainen progressiivista death metalia soittava Opeth julkaisi kymmenen vuotta sitten jalokiven nimeltä ”Ghost Reveries”, joka samalla jäi yhtyeen klassisen kokoonpanon viimeiseksi levytykseksi. Sittemminhän Martin Lopez, Peter Lindgren ja Per Wiberg tippuivat kyydistä yksi kerrallaan. Paitsi että ”Ghost Reveries” viihtyi tuolloin Walkman cd-soittimessani tiuhaan kävelylenkeillä, näin Opethin ensimmäistä kertaa livenä juuri tämän albumin julkaisun tiimoilta.
Ympyrän sulkeutumisen makua oli selvästi siis ilmassa, kun astelin kohti Kulttuuritaloa läpi syksyisen Helsingin katsomaan yhtyeen juhlakonserttia, jolla tuo 10 vuotta täyttävä albumi kuultiin kokonaisuudessaan. Ja kuten katkeransuloisesti todistaa sain, on Opeth niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti hyvin eri bändi nyt kuin silloin ennen.
Puitteet juhlakeikalle olivat kohdallaan. Lauteilla paras raskaan musiikin ruotsalaisorkesteri ikinä, soittovuorossa porukan paras levy ja toteutuspaikkana arvokkuutta uhkuva Helsingin Kulttuuritalo. Moni muukin oli haistanut ainekset viihdyttävälle tiistai-illalle, sillä vajaat 2000 silmäparia vetävä katsomo oli täyteen ammuttu.
Mainos päättyy
Kymmenen minuuttia ilmoitetusta aikataulusta myöhässä bändi aloitti ”Ghost of Perdition”-eepoksella, joka siis on juhlakaluna toimineen ”Ghost Reveries”-albumin avausraita. Illan kulku oli kaikille selvä: aluksi soitettaisiin kyseinen levy koknaisuudessaan alkuperäisessä biisijärjestyksessä, ja väliajan jälkeen seuraisi toinen samanpituinen setti.
Musiikin puolesta ”Ghost Reveries”-keikan arviointi olisi melkein sama kuin arvioida itse albumi, niin huolellisesti olivat muusikot nuo kappaleet treenannet. Visuaalisuutta esitykseen toi ympäri lavaa asetetut ”Ikean kynttilät” ja taustalla olevat videoscreenit, joilla pyöri kuvamateriaalia ”Ghost Reveries”-kansitaiteesta, hautausmaista, ”The Grand Conjuration”-musiikkivideosta, ynnä muusta asiaankuuluvasta. ”Multimediaelämys albumista livenä soitettuna”-konsepti osui ja upposi koko yleisöön sellaisenaan. Pientä lisämaustetta saatiin ”Atonement”-tunnelmointiin sisällytetytistä kosketin- ja kitarasooloista, joissa Svalberg ja Åkesson pääsivät näyttämään osaamistaan luontevasti itse kappaleen rakennetta myötäillen.
”Ghost Reveries”-osuuden huippukohta oli rakastettu ja vihattu ”The Grand Conjuration”, joka on kyseisen albumin ”ykkössingle”, niin mitätön kuin tuo käsite Opethin tapauksessa onkin. Yleisö innostui kappaleesta enemmän kuin mistään muusta illan aikana esitetystä, ja sitä seuranneiden suosionosoitusten jälkeen sinänsä kaunis ”Isolation Years” tuntui enää kädenlämpöiseltä tasoittelulta.
Noin puoli tuntia kestäneen väliajan jälkeen yhtye polkaisi käyntiin illan jälkimmäisen osuuden kaksikolla ”Eternal Rains Will Come” ja ”Cusp of Eternity”, jotka edustavat vuosi sitten ilmestynyttä ”Pale Communion”-albumia. Kappalevalinnat viitoittivat samalla koko kakkossetin kulun, sillä siinä missä ”Ghost Reveries” edustaa vielä selvästi death metal-aikakauden Opethia, mentiin keikan jälkipuolisko paljon rauhallisemmissa tunnelmissa.
Mainos päättyy
Vaikka ”The Leper Affinity”, ”Master’s Apprentices” ja encorena kuultu “The Lotus Eater” antoivat yleisölle aihetta hyväksyvään nyökyttelyyn ja nyrkinpuintiin, oli lievää tuskastumista aistittavissa, kun yhtye soitti keikan loppua kohden peräkkäin kolme rauhallista kappaletta mallia ”To Rid the Disease”, ”I Feel the Dark” ja ”Voice of Treason”. Vaikka faneille on jo vuosia ollut selvää, että death metallista riisuttu Opeth on tullut jäädäkseen, oli yleisön suhtautuminen uutta materiaalia kohtaan edelleen selvästi varautunutta. Kyse ei voi olla vain örinän puutteen karsastamisesta, sillä ”To Rid the Disease” otettiin avosylin vastaan puhtaudestaan huolimatta.
Musiikkityyli ei ole ainoa asia, joka on muuttunut 10 vuodessa. Nosturissa syksyllä 2005 Opeth oli selvästi vielä metallibändi. Sen kuuli Mikael Åkerfeldtin laulusuorituksesta, jossa kuolonkorina oli vielä tärkeä osa väkinäisen pakkopullan sijaan. Sen näki silloin myös yleisöstä, jossa moshpit ei tauonnut kuin rauhallisimpien kappaleiden aikana. Kulttuuritalon keikalla koko sali tyytyi fiilistelyn sijaan tarkkailemaan keikkaa kiltisti. Sopihan se konserttipaikan arvoon ainakin.
”I don’t have it in me anymore”, Mikael Åkerfeldt totesi murinavokaaleistaan taannoisessa haastattelussa, ja Kulttuuritalon keikalla sen kyllä kuuli. Äänen pettämisen ohella laulajan mikrofonikaan ei muutamassa kohtaa tahtonut toimia, mistä ei onneksi kuitenkaan tullut koko iltaa kestänyttä vitsausta.
T
ämä oli vuoden sisään kolmas näkemäni keikka Opethilta, ja hauskana kuriositeettina sain huomata myös Mikael Åkerfeldtin välispiikkien kokeneen kasvojenkohotuksen. Hyvä niin, sillä ”Me olemme Opeth Tukholmasta, joka on Skandinavian pääkaupunki” ja ”Ruotsi on paras lätkämaa” kuulostivat väsyneiltä jo silloin, kun ne ensimmäistä kertaa kuulin. Illan aikana laulaja myös paljasti, että nyt meneillään oleva kiertue jäisi yhtyeen viimeiseksi ennen taukoa ja seuraavaa rundia jonkin ”uuden” merkeissä. Opeth onkin keikkaillut Suomessa nyt sen verran tiiviisti, että ähkyä on hyvä sulatella hetki ennen seuraavaa kertaa.
Mainos päättyy