Orange Countyn elegantit kitaragangsterit estradilla – Social Distortion Helsingin jäähallilla

Vanhan liiton työväenluokan leveän kitarasoundisen punk rockin kalifornialainen legendabändi Social Distortion saapui konsertoimaan Helsinkiin. Kyseisen keikan historia on sanoakseni epäonnisen värikäs. Alunperin kahdeksi edesmenneen Circus-klubin hautajaisten keikaksi alkukesälle 2020 suunniteltu keikka jouduttiin siirtämään koronan takia ensin vuodella eteenpäin, jolloin keikkapaikaksi kaavailtiin Helsingin Telakkaa. Alkuperäinen ajatus oli siis, että yhtye heittäisi kaksi keikkaa peräkkäisinä iltoina. Koronan toisen aallon pyyhkäistyä maanosamme yli keväällä 2021, keikkoja jouduttiin siirtämään taas kertaalleen vuodella eteenpäin kesälle 2022. Viimein tapahtumapaikaksi saatiin Helsingin jäähallin Black Box, jonne tiistai-iltana 7.6. mahtuivat kaikki Social Distortion -keikkalipun ostaneet kerralla. Mustilla kankailla rajattu yleisötila jäähallin kenttäalueella oli pakkautunut täyteen vanhan liiton punk rockin nälkäistä kansanosaa.

Allekirjoittanut ehti parahiksi mestoille vasta toisen lämppäribändin, niin ikään brittiläisen, Wightin saarelta tuleva Grade 2:n aikaan. Illan oli avannut jo joku tovi aiemmin englantilainen punk rock-akti Lovebreakers Birminghamista.

Alussa Grade 2:n oi!-punk tuntui rivakasta lavakäyskentelystä ja jämäkkäotteisesta yhteissoitosta huolimatta melko tusinatavaralta. Merkittävin puute yhtyeen peribrittiläisessä räminässä tuntui olevan laulaja-basisti Sid Ryanin bassonsoitto, joka yhtyeen lennokas tyyli huomioon ottaen vaikutti lattean geneeriseltä, eikä se täyttänyt yhtyeen ilmavia biisejä niin hyvin kuin olisi mahdollista ja suotavaakin. Ei yhtye toisaalta suinkaan mitenkään pettymys ollut, mutta tiettyä ska-potkua yhtyeen yleissointi kaipaisi toimiakseen täysillä. Pari ratkaisevaa käännekohtaa setissä olivat kuitenkin The Clashin ja Bishops’ Greenin lennokkaasti raikuvan melodisuuden nätisti yhdistävät ”I’m Tired Of It”, ”Only Ones I Trust” ja ”Hearts Of Gold”.

Lämppäribändien jälkeen kauan kaivattu illan pääakti saapui lavalle. Kyseessä on siis Social Distortionin nyt jo yli 40-vuotista uraa juhlistava kiertue, joten odotettavissa ollut settikin oli sen mukainen. Laulaja-kitaristi, yhtyeen ydinhahmo ja perustajajäsen Mike Ness hiippailee lavalle kasvot puoliksi peitettyinä bandanalla villin lännen rosvon tavoin silmärajaan asti. Itse maestron saapuminen lavalle tapahtuu hieman sen jälkeen, kun muu yhtyeen jäsenistö päräyttää ilmoille setin aloittavan intron.

Ilmeikkään kovanaaman oloinen, yleisönsä tyylikkäästi ottava basisti Brent Harding, hillitysti lavalla käyskentelevä kitaristi Johnny ”Two Bags” Wickersham ja jenkkihenkisesti baseball-pelipaitaan ja lätsään pukeutunut, lujalyöntisen varma rumpali David Hidalgo Jr. Iskevät ensimmäisenä biisinä kehiin ”Road Zombien”.

Rumpalia lukuunottamatta tyylikkäästi pelkistetyn kuluneen mustiin pukeutunut yhtye toimittaa jo tuosta, yhdentoista vuoden ikään ehtineen Social Distortionin viimeisimmän studioalbumin ”Hard Times And Nursery Rhymesin” kappaleesta lähtien tarjottavansa tyylitietoiselle yleisölle vakaasti ja varmasti. Yhtyeen yleissoundi ei ole punk rockille ominaisesti ylätempossa tikuttavaa neljäsosaräimettä, vaan hallitusti yksittäisille soinnuille ja melodiaiskuille tilaa ja ilmaa antavaa, rasvamontun tuoksuista, verkkaiseen kantrahtavaan rock ’n roll -tempoon taottua, helposti rakastettavaa riffikäsityötä.

Vaikka Social Distortion tarjoili kauttaaltaan varmaotteiseksi rutinoitunutta, kevyesti rullaavaa, leveää amerikan punk-pitoista rockia, oli alkusetti jopa hieman hitaasti käynnistyvä peräkkäisten biisien oltua keskenään verrattain samankaltaisia. Valtaosa setistä painottuikin juuri yhtyeen kulta-aikojen, 90-luvun taitteen materiaaliin. Setin toisen neljänneksen alkupuolella ”She’s A Knockoutin” aikaan Nessin kitarankielen katkeaminen ja lennosta kitaran vaihtaminen rikkoi sopivasti yhtyeen liiankin tasaista mukavuusalueella rullailua ja iski lisää sähköä sen esitykseen. Kaikesta komeasointisuudesta huolimatta setin suurin puutos oli erinomaisen ”Sex, Love & Rock ’n’ Roll” -albumin (2004) materiaalin sivuuttaminen sen keskivertotasoa olevaa ”I Wasn’t Born To Follow”:ta lukuunottamatta. Kyseinen biisi oli kuitenkin lähtösysäys mehukkaasti puristetulle hittikimaralle.

Yhtyeen omaa nimeä kantavalta ja myynnillisesti menestyneimmältä albumilta ”Social Distortion” (1990) yhtye viskoi illan aikana itsevarmasti ilmoille kuusi täsmäosumaa. Euroopan-kiertueen aiempiin setteihin verrattuna positiivisesti yllättäen mukaan otettu, ’Sossujen’ klassinen kantripunkhumppa ”Sick Boys” aloitti ilotulituksen jatkuen viimeisimmän albumin ryhdikkäällä singlebiisillä ”Machine Gun Blues”.

Setin yllätysmomentti koettiin sen puolivälissä, kun yhtye tempaisi hihastaan Chris Isaakin ja mm. 1990-luvulla HIM:in raskaampana versiona parrasvaloihin kiskoman, katkeran suloisen ”Wicked Gamen”. Social Distortion onnistui biisin versioinnissa kohtalaisesti. Nessin flegmaattisen tunnistettavalla nasaaliäänellä tulkittuna kappale kyllä istuu yhtyeelle, mutta muutoin sen bändisovitus oli kitaroinnin puolesta yksitoikkoisen demppikomppauksen myötä varsin hajuton ja mauton. Toisaalta biisi on jo lähtökohtaisesti sen verran kovaa valuuttaa, että siitä ei ammattitaidolla toteutettuna huonoa saa oikein millään ilveellä.

Keikan yllätysmomentit eivät myöskään jääneet tähän. Social Distortion nimittäin tarjoili setissään myös esimakua kauan odotetulta ja lokakuussa äänitysvaiheeseen tulevalta, järjestyksessään kahdeksannelta pitkäsoitoltaan. Ensin setissä kuultu, aivan uusi biisi ”Tonight” on valloittavan kaunis, takuuvarma Social Distortion -pala, jonka laadukkaasti onnistuneesta tyylittelystä voi aistia yhtyeen ulottavan ilmsisuaan luontevasti takaisin juurilleen. Vaikka Ness hieman kompuroi kappaleen kitarasoolossa, olennainen välittyi ja positiivinen tunne jäi.

Helsingin keikkaa kohensi myös yhtyeen oma, lennokkaasti vedetty kalteritango ”Ball And Chain”. Seuraavaksi yhtye suoriutui kunniakkaasti settinsä runkomateriaalista, AC/DC:n suoraviivaisen sähäkkyyden ja Lynyrd Skynyrdin syvän etelän lämmön maittavasti sekoittavasta, tuoreemmasta biisistä, ”California (Hustle And Flow)”, ja heti sen perään Neil Young & Crazy Horsen kantrahtavasti klenkkaavan askelluksen mieleen tuovasta ”99 to Lifesta”.

Nessin vahvuus tekstittäjänä on ollut Bruce Springsteenin arkirealismista muistuttava, koskettavan kerronnallinen tekstitystyyli, jossa mennään aina sydänsuruista kipeiden valintojen kautta ojien ja allikoiden kautta kohti parempaa huomista. Alennustilasta takaisin jaloilleen, kukka rintaan ja leuka pystyyn on biisien keskimääräinen, kannustava sanoma.

Elämänviisauksien sykähdyttävimpänä kohokohtana Ness piti yleisölle hillityn, antirasistisen johdantopuheensa keikan ansaitulle huippukohdalle, ennen encoreja pöytään isketylle ysärihitille ”Don’t Drag Me Down”. Hieman nolostellen Ness kiteytti välispeakeissaan:

”Jos olet kotoisin sieltä mistä tulemme, Yhdysvalloista, tiedäthän, matkustaminen muualle päin maailmaa antaa sinulle perspektiiviä nähdä monet asiat toisin. Pienet lapset eivät ymmärrä mitä rasismi ylipäätään tarkoittaa, koska rodulla ei lapsen elämässä ole merkitystä. Se on pelkästään aikuisten asia. Nyttemmin voin kai sanoa, että käytän loppuelämäni kaikkea sitä paskaa vastaan taistelemiseen.”

Illan toinen upouusi Social Distortion -biisi joka kuultiin tuona iltaa ensimmäistä kertaa maamme kamaralla on vahvasti proto-punkahtava, The Stoogesin malliin räyhäävä ”Born To Kill”, joka nosti menovaihdetta sopivasti pykälän verran ylöspäin heti hyvin ansaittujen encorejen kärkeen. Loppu olikin yhtä sulavaa laskettelua kohti voitokasta keikan päätöstä. ”White Light, White Heat, White Trash” -albumin avausraita ”Dear Lover” ja sitä seuranneet ikivihreät livebravuurit ”Story Of My Life” ja legendaarinen Merle Kilgoren käsialaa oleva ja Johnny Cashin tunnetuksi tekemä, Social Distortionin käsittelyssä maukkaan säröiseksi muuntuva ”Ring Of Fire” toimivat kuin häkä.

Niin lännen villimiehet lopulta tulivat, näyttivät ja voittivat koronamörön sinnikkään väsytystaistelun jälkeen. Lisäksi kalifornialaisnelikko tuntui eleettömällä ja koruttomalla esityksellään voittavan suomalaisyleisön sydämet selkeästi puolelleen muutamista soraäänistä huolimatta. Paikalle saapunut kolmituhatpäinen yleisö sai Social Distortionilta takuuvarmasti mitä tuli hakemaankin. Perinnetietoista ja tyylikästä charmantisti harmaantuneen villin lännen rosvojoukon punkahtavaa rock ’n rollia puhtaimmillaan.

Social Distortionin keikkasetti Helsingin jäähallilla 7.6.2022:

1. Road Zombie
2. Bad Luck
3. So Far Away
4. I Wasn’t Born To Follow
5. She’s a Knockout
6. Sick Boys
7. Machine Gun Blues
8. Wicked Game (Chris Isaak -cover)
9. Tonight
10. Ball And Chain
11. California (Hustle And Flow)
12. 99 to Life
13. Don’t Drag Me Down
14. Born to Kill 
15. Dear Lover
16. Story Of My Life
17. Ring Of Fire (Merle Haggard / Johnny Cash -cover)