”Ordinary Man” on heavy metal -legendan testamentti: arvostelussa Ozzy Osbournen uusi sooloalbumi

Olemme siirtyneet uudelle vuosikymmenelle, ja moni meistä on varmasti kuullut tarinaa siitä, miten rock on kuollut, ja kuinka metallimusiikki ei enää ole samassa asemassa kuin se joskus oli. Hip hop on nuorten suosimaa musiikkia, ja räppärit nykyajan rocktähtiä. ”Silloin ennen radiossa vielä soi rock”, ”nykyään kaikki kuuntelevat vaan tietokoneella tehtyä mölyä” ja ”kun minä olin nuori, oli kaikki paremmin”. Tämän tyylisiä lauseita saattaa kuulla ohimennen arjessaan esimerkiksi työpaikalla, harrastuksissa tai festivaalien kaljateltoilla.

”Kun minä olin nuori”.

Kun minä olin nuori, metallimusiikki oli kuumaa tavaraa. Nuorelle pojalle, joka etsi paikkaansa maailmasta, metallilla oli tarjota turvakoti. Monenlaiset bändit ja muusikot koristivat huoneeni seiniä, levyhylly notkui vaarallisen kaltevana lipaston päällä ja kuulokkeet olivat päässä – mihin ikinä sitä menikin. Lukuisat eri äänet täyttivät korvani ja mieleni musiikilla, joka tuntui aina isommalta asialta kuin pelkältä taustamölinältä.

Yksi niistä äänistä oli hyvin erikoinen. Ilkikurinen, jopa pelottava, mutta ei koskaan luotaantyöntävä. Heavy metalin pioneeri, televisiotähti, julkisuuden henkilö, pimeyden prinssi.

Ozzy Osbourne. Nimi, joka puhuttaa vielä tänäkin päivänä, vaikka Black Sabbathin debyyttialbumista on kulunut jo 50 vuotta, ja vaikka mies ei ole julkaissut sooloalbumia kymmeneen vuoteen. Puheena ovat miehen musiikin sijaan olleet Osbournen lukuisat terveysongelmat, ja spekulointi miehen jäljellä olevista vuosista käy kuumana netin keskustelupalstoilla. Kun nuori ja epävarma minä kuunteli ikuisuudelta tuntuvan kesäloman aikana kuulokkeistaan ”Dreameria” tai ”Crazy Trainia”, ei mielessä ollut mitään muuta kuin se, miten upeaa musiikkia maailmassa on.

Osbourne muistuttaa ihmisiä taas siitä, että hän tekee myös musiikkia. Uusi ”Ordinary Man” -albumi ilmestyy helmikuussa, ja huomio kiinnittyy jälleen miehen musiikkiin. ”Ordinary Man” on kuitenkin varsin merkittävä sooloalbumi mieheltä, joka on tehnyt ja nähnyt niin paljon. Kyseessä on heavy metalin syntyhetkillä olleen siniverisen laulajan testamentti, joka samalla nivoo yhteen kaiken Black Sabbathin debyytistä tähän päivään ja tekee juuri sen, mitä siltä odottaa: se sisältää täyden annoksen ehtaa heavy metalia.

Albumi käynnistyy singlenäkin julkaistulla ”Straight to Hellillä”, jonka alussa mahtipontiset kuoro-osuudet toivottavat kuulijan tervetulleeksi uuden Osbourne-albumin pariin. Intron jälkeen käynnistyvä kitarariffi virittää ilman täyteen sähköä, ja sitä seuraa joukko Osbournen ad lib -osuuksia ja villiä rumputyöskentelyä, joka aksentoi ja sähköistää riffiä entisestään. Jonkun toisen käsissä tämä kappale luhistuisi äkkiä kasaan, mutta Osbournen äänen kannattelemana siinä on niin paljon karismaa ja asennetta, että se ei voi olla kuin täysosuma.

Harras kuoro ei aloittanut albumia kuitenkaan täysin syyttä. Vaikka avauskappale olikin täynnä sähköä ja rockin riemua, keskittyy Osbourne ”Ordinary Manilla” käsittelemään kuolevaisuuttaan, elämänsä vääjäämätöntä päätöstä ja sen hyväksymistä. Levy suorastaan vilisee kuvastoa kuolemasta, lopusta ja elämän illasta. Albumin kakkoskappale ”All My Life” on hyvä esimerkki tästä. Pastoraalista, Led Zeppelin -tyylistä maisemaa maalailevan akustisen intron päälle Osbourne laulaa siitä, kuinka hän katsoo menneeseen – siihen, kuinka hän oli joskus vielä nuori lapsi, ja kuinka hän on tehnyt sitä aina. Kappaleessa on samaa taikaa, ja se uhkuu samaa rehellisyyttä kuin Osbournen klassiset voimakappaleet ”Dreamer” ja ”Mama, I’m Coming Home”. Kappale päättyy pitkään ja eeppiseen kitarasooloon, jonka päälle rummut sohivat villisti kuin viimeistä päivää.

Kolmantena kuultava kappale ”Goodbye” jatkaa loogisesti edeltäjästään, ja tasaisesti, mutta voimakkaasti sykkivän taustan päälle Osbourne asettaa itsensä siihen hetkeen, kun on aika jättää hyvästit – miehen äänessä on kuitenkin surun sijaan kuultavissa päättäväisyyttä, jopa jääräpäisyyttä. Hempeä rallattelu kappale ei suinkaan ole, sillä silloin kun sitä ei odota, polkaisee bändi käyntiin energisen rockpoljennon, jossa kitarat pörisevät enemmän kuin on sallittua.

Neljäntenä kuultava ”Ordinary Man” on jälleen vahva lisäys Osbournen voimaballadien joukkoon, ja se onkin albumin kohokohtia. Kappale on lämmin ja rehellinen tulkinta mieheltä, joka on ollut koko elämänsä rocktähti siitäkin huolimatta, että on lopulta vain yksi ihminen muiden joukossa. The Beatles -tyyliset harmoniat ja sointukulku ovat suoraan Osbournen itsensä nuoruudesta, ja se vain lisää painoa kappaleen rehellisyydelle ja aitoudelle. Kappaleella kuullaan mukana Elton Johnia, jonka säkeistö muuttaa kappaleen suoraan 70-luvun rock-oopperaksi. Kun mukana on vielä Slashin eeppinen soolo, on klassikkokappale oikeastaan siinä.

Albumin viides kappale ”Under The Graveyard” asettuu narratiivin jatkoksi katsauksena siihen, kuinka me kaikki olemme mullan alla vain mätäneviä ruumiita ja kasa luita. Jälleen rauhallisuuden ja heavy metal -riffien dynamiikan välillä vuorotteleva kappale osaa pysähtyä hengittämään silloin, kun Osbournella on painavaa asiaa, ja tempoa suoristetaan taas rivakammaksi silloin, kun tarvitaan piste lauseen loppuun.

Surullisimmillaan lopun äärellä päätä roikotetaan kappaleessa ”Today Is The End”, jossa Osbournen äänessä kuulee kenties ensimmäistä kertaa levyllä haikeutta. ”The sun is black, the sky is red, and it feels like today is the end. / The kids are running as fast as they can, could it be that today is the end?”, Osbourne laulaa kappaleen kertosäkeessä. Kappale ei ole balladi, se on vain melankolinen ja paatoksellinen. Kappaleen aikana latautunut tunnepatouma puretaan lopulta outrossa, joka olisi kenties saanut olla pidempikin saadakseen kaiken sen painolastin purettua, jota näin synkkä kappale on ladannut sisälleen.

Ei koko albumi ole suinkaan synkistelyä ja herkkää pohdintaa. Osbourne on pitänyt huolen siitä, että levyltä löytyy myös pilkettä silmäkulmassa. Kuudentena kuultava ”Eat Me” käynnistyy huuliharpulla, jota seuraa miehelle tyypillinen riisuttu säkeistö, jossa rummut komppaavat keskiöön asettuvia lauluosuuksia kitaroiden iskiessä aksentteja rumpujen kanssa kappaleen pääriffin raamien mukaisesti.

Kahdeksas kappale ”Scary Little Green Man” ei ole varsinaisesti levyn vahvimpia kappaleita. Siinä on ihan hyvä ja tarttuva kertosäe, josta kuitenkin jää puuttumaan hieman jotain. Se tarvitsisi jonkin elementin täydentämään Osbournen vokaaleja ja vahvistamaan melodiaa. Tässä kappaleessa keskiöön nousevat kuitenkin yllättäen juuri rumpali Chad Smithin ja basisti Duff McKaganin yhteissoitto, sekä kieppuva ja pyörivä väliosa, joka tuo kitaraiskuiltaan ja rummuttelultaan mieleen The Whon. Viimeiseen kertosäkeeseen on onnistuneesti saatu mukaan tasaisia pianoiskuja, jotka nostattavat lopussa kappaleen hurmoksellisuuteen.

Levyn heikoimmaksi kappaleeksi muodostuu yhdeksäntenä kuultava ”Holy For Tonight”. Se on balladi, jossa Osbourne pohtii levylle ominaiseen tyyliin lähtöään ja viimeisiä hetkiään. Säkeet, kuten ”What will I think of when I take my final breath” ja ”I’m running out of time forever” ovat vahvoja, mutta sävellys niiden takana ei varsinaisesti riitä kannattelemaan niitä. Varsinkin, kun ottaa huomioon sen, miten voimakkaita levyn muut kappaleet ovat olleet silloin, kun Osbourne on puhunut vakavista asioista.

Kymmenentenä kuultava ”It’s A Raid” on varmasti albumin energisin rocknumero, jota levy todellakin on kaivannut: villejä punk-komppeja, pidättelemätöntä kaahailua ja tarttuva kertosäe taustakööreineen. Mukana kappaleella kuullaan yllättäen räppäri Post Malonea, jonka ulosanti jää kenties hieman Osbournen itsensä varjoon, mutta tässä kaksikossa on jotain todella toimivaa yhdessä.

Levyn viimeisenä kappaleena kuullaan kappale ”Take What You Want”, joka julkaistiin jo viime vuonna Post Malonen omalla ”Hollywood’s Bleeding” -albumilla. Hyppy modernin hip hopin maailmaan, jossa autotune ja 808-rummut hallitsevat, on varmasti melkoinen shokki Osbournen uuden albumin kuuntelijalle. Sille on kuitenkin syynsä, miksi juuri tämä on levyn viimeinen kappale, ja miksi Osbourne on tehnyt Post Malonen kanssa yhteistyötä.

”Ordinary Man” ei ole ainoastaan heavy metal -legendan testamentti, vaan se on samalla myös hetki, jossa Osbourne antaa soihdun eteenpäin. Hip hop ja rap on tämän hetken zeitgeist, ja sitä ei voi kieltää edes heavy metal -legenda. Osbourne ei kuitenkaan osoita katkeruutta tai halveksuntaa Post Malonen kaltaisia muusikoita kohtaan, vaan sen sijaan antaa hyväksyntänsä sille, että ajat muuttuvat, ja että Post Malonen kaltaiset massiiviset räppärit ovat nykyajan rocktähtiä. Post Malonen lisäksi ”Take What You Wantilla” kuullaan toista massiivista räppäriä, Travis Scottia, ja esimerkiksi hittinikkari Charlie Puth soittaa albumilla joitakin kosketinosuuksia. Viesti on selvä: älkää jumittuko ”vanhoihin ja hyviin aikoihin”, sillä ei niitä koskaan ole ollutkaan. Arvostakaa myös niitä muusikoita, jotka luovat uutta tänään.

On melko varmaa, että ”Ordinary Man” tulee olemaan Osbournen viimeinen studioalbumi. Parkinsonin tautia sairastava, villiä elämää elänyt, ikääntyvä ja paljon kokenut laulaja ei välttämättä pysty enää tekemään uutta albumia tai ole välttämättä täällä kovin pitkään. Tai kukapa sitä tietää, mutta Osbourne päätti tehdä vielä yhden levyn, ja tehdä sen hyvin. Uskallan väittää, että ”Ordinary Man” on miehen soolotuotannon parhaita albumeita, ja samalla myös yksi painavimmista levyistä, joita hän on ikinä julkaissut – kenties jopa painavin.

Jokainen heavy metal -muusikko on paljon velkaa Osbournelle ja hänen elämäntyölleen yhdessä monien muiden yhtä vaikutusvaltaisten muusikoiden kanssa. Osbourne on samaan aikaan sekä tavallinen ihminen, että hyvin erityinen hahmo, jonka vaikutus populaarikulttuuriin ja musiikkiin on massiivinen. Vielä ei pidetä hiljaisia hetkiä, eikä välttämättä koskaan, sillä miehen tuotannossa riittää kuunneltavaa.

John Michael Osbourne lähtee täältä joskus, mutta Ozzy Osbourne ei kuole ikinä.

8½/10

Kappalelista:

  1. Straight To Hell
  2. All My Life
  3. Goodbye
  4. Ordinary Man
  5. Under The Graveyard
  6. Eat Me
  7. Today Is The End
  8. Scary Little Green Men
  9. Holy For Tonight
  10. It’s A Raid
  11. Take What You Want

Kommentoi julkaisua