Saksalainen hevijyrä U.D.O. on viime vuosina elänyt yhtä uransa pitkäjaksoisimmista kultakausista. Vuoden 2007 ”Mastercutor”-albumin jälkeen joka levy on omiin korviini ollut täynnä toinen toistaan timanttisempia biisejä, ja vuoden 2013 ”Steelhammerin” jälkeen bändi on myös soundillisesti kuulostanut lähestulkoon paremmalta kuin koskaan ennen. Myös livenä bändi on lukuisista kokoonpanomuutoksistaan huolimatta – tai ehkä osittain niiden ansiosta – pysynyt terässä, ja settilistat ovat olleet tuttujen hittien lisäksi täynnä myös harvinaisempaa herkkua.

Ensimmäinen notkahdus bändin ulosannin laadussa tapahtui kuitenkin viime vuonna bändin julkaistessa viimeisimmän ”We Are One” -albuminsa. Kyseessä oli kuitenkin erityistapaus – nimittäin Musikkorps der Bundeswehr -orkesterin kanssa levytetty osittain sinfonisia sävyjä omaava tuotos. Odotinkin innolla, miltä U.D.O.:n seuraava puhdas bändilevy kuulostaisi ilman orkesterisovituksia ja ulkopuolisia vaikutteita. Erityisesti, koska vuoden 2018 ”Steelfactory” -levyn jälkeen bändin kokoonpano on jo jälleen ehtinyt muuttua. Nimittäin joka kerta, kun U.D.O.:n kokoonpano on viime vuosina saanut uutta verta, on muutoksesta syntynyt levy ollut puhdasta timanttia. Niin olisi varmasti jälleen! Tai näin vielä silloin ajattelin.

Yksi ensimmäisiä ”Game Overissa” heti häiritseviä seikkoja on levyn soundimaailma. Hapuiltuaan hiukan 2000- ja 2010-lukujen vaihteessa muovisten industrial-soundien parissa U.D.O. palasi ruotuun ”Steelhammerin” klassisen purevalla hevisoundilla. ”Game Overilla” bändi ottaa kuitenkin jälleen kerran takapakkia tuotantopuolella. Vaikka soundit eivät ole huonoimmat mahdolliset ja niihin tottuu kuuntelun aikana, jäävät ne silti kauas siitä, miltä U.D.O. parhaimmillaan kuulostaa. Erityisesti levyn kitararaidat ovat ärsyttävän ohuita ja muovisia, eikä esimerkiksi ”Steelfactoryn” tai ”Decadentin” murskaavasta jykevyydestä tunnu olevan tietoakaan. Siksi moni periaatteessa ihan kohtalainenkin kappale ”Game Overilla” kuulostaa surullisen hampaattomalta ja vaisulta vaikka kuinka basso ja rummut jytisevät.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Heikko tuotanto ei kuitenkaan pysty loistavia kappaleita pilaamaan. Osoittaahan tämän jo bändin omassa tuotannossa vuoden 2011 ”Rev-Raptor”, joka muovisesta soundimaailmastaan huolimatta on erittäin vahva levy jo pelkästään biisien erinomaisuuden takia. ”Game Over” on kuitenkin esimerkki siitä, mitä käy, kun muovinen ja lattea soundimaailma yhdistetään biiseihin, jotka ovat hädin tuskin puolet yhtä tarttuvia kuin parin edeltävän levyn biisit. Eikä esimerkiksi edeltävä ”Steelfactory” ollut genreä rajusti uudistanut tai innovatiivinen tuotos vaan hyvin perinteinen ja ennalta-arvattava U.D.O.-levy. Kyseisellä levyllä bändi kuitenkin tiesi, mikä heidän soundissaan on oleellista, ja valjasti sen iskemään kuulijaan kuin leka tappavalla tarkkuudella. En tiedä, missä tämä sama tietämys on tällä hetkellä, koska ”Game Overilla” sitä ei kuulu.

Levyn kappaleista esimerkiksi loppupuolelta löytyvä keskitempoinen ”Speed Seeker” on huomattavasti laiskempi ja vetelämpi veto kuin mitä nimen perusteella voisi odottaa. Samoin esimerkiksi sinkkubiisi ”Kids and Guns” kaatuu erittäin latteaan kertosäkeeseen. Moni asia ei kuitenkaan yksittäisistä kappaleista jää mieleen vaan valtaosa levyn kuudestatoista biisistä sulautuu kuunnellessa yhdeksi samaksi hajuttomaksi ja mauttomaksi massaksi, jossa kaikki kuulostaa samalta. Suoranaisen noloja hetkiä levyllä ei ole, eikä se koskaan ole epämiellyttävää kuunneltavaa, mutta hyvin harvassa ovat kuitenkaan hetket, jolloin U.D.O.:n suurikaan ystävä päästelisi suuria hurraahuutoja. Edes balladi ”Don’t Wanna Say Goodbyen” akustinen rämpyttely ei sydäntä särkevistä sanoituksistaan huolimatta juurikaan sykähdytä, mikä on todellinen harmi. Aikaisemmilla levyillään U.D.O. on nimittäin saanut aikaan yhden jos toisenkin äärimmäisen koskettavan ja muistettavan balladin.

Pari valonpilkahdusta levylle kuitenkin mahtuu. Sinkkubiisi ”Prophecy” onnistuu tarjoamaan edes jotain tarttumapintaa tarttuvine melodioineen ja onkin oikein mukiinmenevä perinteinen U.D.O.-ralli. Tarttuvan kertsin puutteestaan huolimatta ”Unbroken” taas henkii jo sen verran esimerkiksi ”Faceless World” -albumin melodisia tunnelmia, ettei se voi olla nostamatta pientä hymyä kasvoille. ”Holy Invaders” ansaitsee myös maininnan uhkaavasti vinkuvista kitarariffeistään ja tuomiopäivän tunnelmaa huokuvasta kertsistään. Paremmilla soundeilla kyseinen biisi voisi olla jopa melkoisen eeppinen.

Levykokonaisuutta kuitenkin sekä hyvässä että pahassa varmaan parhaiten kuvaava kappale on sen ensimmäiseksi singleksi osuvasti valikoitunut ”Metal Never Dies”. Kuten albumin nimestä voi päätellä, ”Game Over” on melkoisen synkkä levy. Sen kappaleet käsittelevät maailmaa kaaoksen vallassa, jossa kärsimystä tuntuu kasaantuvan ihmisten harteille joka suunnalta. Maailman tilaa ja oman elämänsä suuntaa katsellessa päällimmäiset tunteet ovatkin helposti masennus, raivo ja epätoivo. U.D.O.:n sanoitukset eivät kuitenkaan kehota olemaan apaattisia vaan valjastamaan tuntemansa negatiiviset tunteet hyviin tarkoituksiin – yhteisöllisyyden tunteen ja paremman huomisen rakentamiseen. Mikä sitten antaa Udo Dirkschneiderille ja kumppaneille tähän kamppailuun voimaa? Musiikki ja siihen rakkauden jakavat toiset ihmiset tietenkin. ”Metal Never Dies” on itsenäisenä kappaleena ylistyslaulu hevimusiikin voimalle ja sen merkitykselle Udo Dirkschneiderin elämälle ja uralle, mutta ”Game Over” -albumin kontekstissa se on myös valonpilkahdus synkältä ja epätoivoiselta tuntuvan arjen keskellä.

Vaikka koko levyn teema tiivistyy näin osuvasti kyseiseen kappaleeseen, kuvaa se levyä myös valitettavasti sen puolesta, että se on äärimmäisen mitäänsanomaton ja keskinkertainen sävellys. Kun kuka tahansa bändi kirjoittaa kappaleen hevimetallin hienoudesta, asettaa tämä tietyt odotukset kappaleelle. Jos kuulija ei ole koskaan kuunnellut heviä, tämän kappaleen pitäisi onnistua välittämään hänelle, mikä genressä on niin hienoa, arvokasta ja ylistämisen arvoista. Sen pitää tiivistää hevimusiikin parhaat puolet ytimekkäästi yhteen kappaleeseen. Tätä kovin vetämättömältä kuulostava ”Metal Never Dies” ei kuitenkaan tee. Siltikin kappaleen sanoma synnyttää halun puolustaa ”Game Overia” vaikken itse siitä paljon irti saakaan. Nimittäin jos yksikään toinen ihminen kokee jonkinlaista herätystä tämän albumin kappaleiden myötä tai saa niistä voimaa arkeensa, on levy silloin ollut tekemisen arvoinen. Toisaalta vaikkei kukaan saisikaan levystä mitään muuta irti kuin muutamat haukotukset, ei pian 70 täyttävällä Udo Dirkschneiderilla muutenkaan ole enää mitään todistettavaa kenellekään. Jälkensä hän on jo jättänyt, ja tämä perintö kertoo hevimetallin ajattomuudesta ja hienoudesta enemmän kuin ”Metal Never Diesin” kaltainen kappale koskaan voisi.

6+/10

Kappalelista:

1. Fear Detector
2. Holy Invaders
3. Prophecy
4. Empty Eyes
5. I See Red
6. Metal Never Dies
7. Kids and Guns
8. Like a Beast
9. Don’t Wanna Say Goodbye
10. Unbroken
11. Marching Tank
12. Thunder Road
13. Midnight Stranger
14. Speed Seeker
15. Time Control
16. Metal Damnation

U.D.O.:n kotisivut
U.D.O. Facebookissa

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kirjoittanut: Markus Mickels