Oulu jälleen maailmankartalle – Metal Capital 17.-18.6.2022, osa 1/2

Kirjoittanut Ossi Kumpula - 22.6.2022

Oulussa järjestettiin viime viikonloppuna Metal Capitaliksi ristityt metallifestivaalit. Ensimmäistä kertaa vietettyjen bakkanaalien otsikko oli sen verran raflaava, että päätin tarkistaa, mikä kaupunki kruunattiinkaan Suomessa metallimusiikin pääkaupungiksi vuonna 2018. Kyseisessä kahinassa Oulu ei selviytynyt edes kymmenen suurimman joukkoon, mutta kuten mennyt viikonloppu osoitti, osataan sitä Oulussakin. Kutsuttakoon kaupunkia siis jatkossa ainakin puolen Suomen metallimekaksi. Ensimmäisenä festivaalipäivänä 17.6.2022 yleisöä pitivät hyvänä muun muassa Face of Our Time, Decapitated, Raised Fist, Meshuggah, Silver Bullet, Vapahtaja, Eluveitie ja Lost Society.

Kunnianhimoinen tavoitteeni oli ensimmäisenä festaripäivänä viihtyä alueella ensimmäisestä esiintyjästä vihoviimeiseen asti. Tämä suunnitelma näytti menevän mönkään heti kättelyssä, kun festivaalialueelle saapuessa vastassa oli maailmanlopun jono, joka ei piinaavan pitkään aikaan näyttänyt liikkuvan mihinkään. Lopulta ehdin Äimäraution raviradan porteista sisään KaaosZine-lavan edustalle hieman ennen kahta iltapäivällä Face of Our Timen rymistellessä menemään. Hämmennykseni oli suuri, sillä alkuperäisen aikataulun mukaan tässä vaiheessa olisi pitänyt olla Face of Our Timen ja seuraavaksi esiintyneen Antipopen välinen tauko. Koska kumpikaan kyseisistä bändeistä ei ollut itselleni tuttu eikä olematon lavarekvisiitta antanut viitteitä suuntaan tai toiseen, jäi allekirjoittaneen surkuhupaisaksi osaksi arvuutella, kumpi yhtye mahtoi olla kyseessä. Valitettavasti festivaalit avanneen Face of Our Timen keikka meni näin ollen suurimmaksi osaksi ohi sekavaa tilannetta pähkäillessäni. Kyseessähän on tapahtuman kotikaupungista ponnistava melodista death metalia edustava orkesteri, jolla kuulemani perusteella on perusasiat hyvin hallussa, mutta täysin omaksi tunnistettava soundi hakee vielä muotoaan. Face of Our Timen nimi on nyt kuitenkin painunut mieleeni pysyvästi, ja jos ja kun jossakin yhteydessä vielä törmään yhtyeeseen, tulee olemaan mielenkiintoista verrata bändin silloista asemaa tämänhetkiseen.


Metal Capitalin ohjelmiston päänäyttämöinä toimivat aivan vierekkäin sijoitetut Radio Rock- ja Inferno-lavat, joista jälkimmäisellä viikonlopun juhlallisuudet käynnisti puolalainen Decapitated. Soundillisesti yhtyeen pakka oli aluksi aivan sekaisin, mutta tilanteeseen tuli onneksi parannus keikan edetessä. Puoli kolmelta perjantai-iltapäivänä esiintyneen Decapitatedin osaksi koitui auringonpaisteesta huolimatta kohmeisen yleisön herättely ja lämmittely, missä se lopulta onnistuikin varsin hyvin. Festivaali oli kuitenkin vasta alussa ja suuri osa vieraista vielä töihin ja muihin arkihuoliinsa kytkettynä, joten pieni alkukankeus oli tässä vaiheessa täysin odotettavissa. Musiikkityylinsä huomioonottaen Decapitated pärjäsi ihmeekseni livenä yhdellä kitaralla, mikä toisaalta jätti soundiin tilaa hyvin erottuvalle bassolle. Keikan kohokohta oli Alexi Laiholle omistettu ”Spheres of Madness”, ja luonnollisestihan ajasta ikuisuuteen siirtyneen kitarasankarin mainitseminen keräsi yleisöltä suuret sympatiapisteet.


Jotain sisätiloihin sijoitetun KaaosZine-lavan aikataulujen kusemisesta kertonee se, että kotimainen Silver Bullet aloitti settinsä suunnilleen samalla kellonlyömällä, kuin heidän oli määrä alkuperäisen lukujärjestyksen mukaan lopettaa. Tässä kohtaa marssijärjestyksen häränpyllyttely satoi omaan laariini, sillä olin jo ennakolta sitoutunut missaamaan Silver Bulletin keikan näiden mukamas soittaessa päällekkäin Decapitatedin kanssa. Decapitatedin sijaan Silver Bulletin keikka osui samaan slottiin muuan Sonata Arctican kanssa, ja jälkimmäiseltä tarpeeksi monta keikkaa todistettuani oli oma valintani selvä. Valitettavasti harmillisen moni oli valinnut toisin, ja Silver Bullet sai soittaa kiusallisen tyhjässä Pub Äimänkäessä. Bändi ei ollut tilanteesta moksiskaan, ja Metal Capitalissa bändi toimitti sellaisen keikan, että tämä toimittaja koki herätyksensä ja faniutui välittömästi. Silver Bulletin musiikissa lähes kaikki palaset ovat loksahtaneet kohdalleen: löytyy melodisuutta, tiukkoja riffejä, sopivanlaista paisuttelua ja kirsikkana kakun päällä karismaattinen ja asiansa osaava laulaja-keulakuva Bruno Proveschi. Viime vuonna Silver Bullet-kasteensa saanut Proveschi on hitsautunut hienosti osaksi kokoonpanoa, ja Metal Capitalin keikalla mies hoiti haastavasta tilanteesta huolimatta tonttinsa kuin vanha tekijä. Samaa voi sanoa muustakin bändistä, jonka keskuudessa hymy ei hyytynyt ja soittamisen ilo oli silminnähtävää. Vanhojen rallien ohella Silver Bullet soitti ”The Thirteen Nails”-kappaleen tulevalta albumiltaan, jonka otan välittömään tehokuunteluun heti ilmestyttyään.


Sisälavalla soitti seuraavaksi Pohjois-Savolainen Vapahtaja, jonka edesottamuksia seuraillessani mieleeni hiipi erään legendaarisen laulun sanat ”kuka saa, ja kenelle annetaan”. Siinä missä Silver Bullet toimi itselleni paremmin kuin hyvin ja sai yleisöltä varsin aneemisen vastaanoton, oli Vapahtajan tyyli hyvin kaukana omista mieltymyksistäni – ja yleisö tykkäsi kuin hullu puurosta. Sympatiapisteet ja niiden eriarvoinen jakautuminen toimivat välillä melko mystisesti. Ei sillä, etteikö Vapahtajan ansioita olisi live-tilanteessa ollut lopulta helppo tunnistaa. ”Olisiko teillä hetki aikaa keskustella Vapahtajasta”, spiikkasi solisti suosittua meemiä mukaillen bändin kavutessa lauteille, ja tästä alkoi vajaa puolituntinen crust punk-kohkaus, jonka aikana ei tarvinnut pysähtyä ihmettelemään pelimannien virtuositeettia tai kappaleiden syvällisintä olemusta. Kyse oli puhtaan monomaanisesta aggression purkamisesta, johon yleisö pääsi osallistumaan koko kropallaan ja sielullaan. Ugly Pena-nimen omaksunut ”laulaja” osasi mikrofoniin räyhäämisen ohella pitää myös yleisöä hyppysissään, ja tämän ytimekkäät ja samaistuttavat välikommentit luonnollisesti lietsoivat yleisöä yhtyeen kanssa yhteiseen hurmokseen. Välillä Pena luovutti mikrofonin eturivin faneille, johon sitten huudettiin haista paskaa, ja lopussa yhtye laskeutui maanläheisesti lavalta yleisön joukkoon yhteiskuvaa varten. Musiikillisesti Vapahtaja ei ole itselleni sitä ominta sorttia, mutta livenä yhtyeen vetovoima on kiistaton.


Seuraavaksi limittäin esiintyneiden Scar Symmetryn, National Napalm Syndicaten ja Diablon keikat menivät itseltäni ohi lähinnä hengähdys- ja ruokatauon taustamusiikkina. Päivä paistoi, ihmiset olivat säästä, bändeistä ja juomista mielissään, ja helikopteri surrasi taivaalla lähes tauotta sellaisenkin huviajelun ollessa maksaville asiakkaille tarjolla.

Lopulta kevyestä horroksestani minut havahdutti Lost Society, jonka olin ennakolta päättänyt vihdoin ja viimein tarkistaa ajatuksen kanssa. Bändihän oli joitakin vuosia sitten lähes jokaisen huulilla, eikä kehuille ja ylisanoille kuulunut loppua. Tästä huolimatta en koskaan ottanut asiakseni tutustua yhtyeeseen tarkemmin. Nyt ensikohtaamiseen koitti otollinen hetki, ja Lost Society kyllä osoittautui ennakkohypen arvoiseksi. Sinitukkainen keulahahmo Samy Elbanna oli maineensa veroisesti suorastaan kaaoottisen energinen, ja tuo energia tarttui myös yleisöön. Jossain välissä mies jopa kiipesi lavan sivustan rakenteita pitkin korkeuksiin, mikä taatusti herätti jokaisen huomion eturivin järjestyksenvalvojista festarialueen perälle saakka. Pitkät instrumentaaliosuudet antoivat hienosti muullekin bändille tilaa loistaa. Lost Society on nyt liveolosuhteissa katsastettu, seuraavaksi omakohtainen kokemukseni täydentyy studiotuotantoonsa perehtyen.

Radio Rockin nimeä kantaneella päälavalla seuraavaksi soittanut Eluveitie oli itselleni yksi festivaaliperjantain odotetuimmista akteista. Olin saamattomuuttani onnistunut missaamaan bändin kaikki edelliset Suomen visiitit, mutta Oulussa aika oli viimein kypsä. Tämä sveitsiläisryhmä onnistui tarjoamaan yleisölle hulppean spektaakkelin ilman pommeja tai pyroja. Tehtävässä auttoi bändin seitsenhenkinen livekokoonpano, joka perinteisten rock-instrumenttien ohella vietteli yleisöä erilaisin puhaltimin, säkkipillein, harpuin ja jousisoittimin. Vastuu lauluosuuksista jakautui Chrigel Glanzmannin ja Fabienne Ernin kesken, joista jälkimmäinen ilahdutti yleisöä hienon lauluäänensä ohella myös kelttiläisellä harpullaan. Erni myös jutteli yleisölle pirteästi ruotsiksi, mikä vastenmielisyyden sijaan sai oikein ilahtuneen vastaanoton. Eluveitien keikalla koko lava ja sen edustalla ilakoinut yleisö kylpivät hiljalleen hiipuvan auringon valossa, eikä tunnelma olisi voinut olla juuri koettua parempi.

Harmillisesti Eluveitien kanssa samaan aikaan soitti sisälavalla ruotsalainen Eleine, joka oli ensimmäistä kertaa Suomessa keikalla. Toinen toimittajistamme päätti kokeilla Eleinen ja se kyllä kannatti! Bändi oli entuudestaan tuntematon itselle ja kuulin siitä vasta ensi kertaa kun tutustuin Metal Capitalin tarjontaan. Biisejä tuli kuunneltua etukäteen paljon ja keikalla oli ilo huomata, että tunnistin ne kaikki. Bändi veti hyvin keikkapaikan pienuudesta huolimatta, päälaulaja Madeleine Liljestam suoritti upeasti puhtaat lauluosuudet ja esiintymistä oli viihdyttävä seurata. Harmillisesti örinälaulut ja puhtaat laulut eivät olleet ihan tasapainossa ja örinälaulu hukkui vähän kaiken keskellä, mutta ei se menoa haitannut. Bändi on tulossa alkuvuodesta pienelle kiertueelle Suomeen ja allekirjoittanut menee ainakin uudelleen, koska tämä oli itselle koko festarin kohokohta!

Kevyt ilomielisyys vaihtui astetta rajumpaan poljentoon, kun ruotsalainen hardcore punk-yhtye Raised Fist otti Inferno-lavan haltuun vain hetki Eluveitien setin jälkeen. Raskaammasta ulosannistaan huolimatta Raised Fist tarjosi Eluveitielle hyvän vastuksen mitä hyväntuulisuuteen tulee, mistä pitivät huolen laulaja Alexander Hagmanin ehtymätön energia ja Jimmy Tikkasen yllättävä soolospotti kesken armottoman punk-rymistelyn. Monien muiden ruotsalaisartistien tavoin Hagman kosiskeli yleisöä tarpeeksi monesti kuulluin voimasanoin, mutta Tikkanen, jonka nimen selvitin vasta keikan jälkeen, varasti show’n laulamalla Irwin Goodmanin ikivihreän juomalaulun ”Ei tippa tapa”. Suomalaistaustainen Tikkanen jutteli yleisölle hyvän tovin selvällä Suomen kielellä, josta hän sanoi olevansa epävarma, ja aivan suotta. Eluveitien ilmavuuden ja Meshuggahin musertavuuden välissä Raised Fist oli mitä otollisin bändi, jonka tahdissa puida nyrkkiä, nyökyttää päätä ja pehmentää kroppaa moshpitissä.

’Yliarvostettu’ on sana, jota en mitenkään mielelläni käytä kuvailemaan tuntojani yleensä mitään bändiä kohtaan. Silti ruotsalainen Meshuggah on yhtye, jonka kohdalla tunnen kiusausta sortua kyseiseen ilmaisuun. Omissa kirjoissani orkesteri oli parhaimmillaan albumien ”obZen” ja ”Koloss” aikoihin, jolloin yhtyeen musiikissa oli selvää tarttumapintaa niin riffien, rytmien kuin jopa sanoitusten suhteen. Sittemmin yhtyeen musiikki on omissa korvissani taantunut puuduttavaksi sekametelisopaksi, jota kuunnellessa on vaikea kuvitella kyseessä olevan bändi, joka on kiertueillaan pykälää tai puoltatoista alempana areenaluokasta. Oulun perjantai-illassa yhtyettä kuitenkin odotti yleisö, joka tiesi minua paremmin. Meshuggahin monotonisen murskaavan ulosannin ja aneemisen esiintymisen edessä Metal Capitalin yleisö antautui mitä hurjimpiin moshpitteihin, ja kakofonian tauotessa suosionosoitukset eivät jättäneet epäilyksiä illan pääesiintyjästä. Jotain hypnoottista olin yhtyeen äkkiväärässä rytmittelyssä kuitenkin yhä havaitsevani niinä harvoina hetkinä kun se ei ärsyttänyt, joten oma polkuni Meshuggahin kanssa tuskin aivan vielä on lopullisesti ohi.

”Mesihukan” jälkeen Wolfheart tarjosi vielä rujoa tunnelmointiaan KaaosZine stagella tunnin verran. Keikka oli hyvä tilaisuus nauttia hienosta musiikista ja reflektoida mielessään päivän tapahtumia samalla, kun enin yleisömassa valui pois festarialueelta. Ajatukset alkoivat tässä vaiheessa kuitenkin jo kääntyä kohti seuraavaa festaripäivää, jolloin parhaillaan lavalla esiintynyt Tuomas Saukkonen olisi jälleen tositoimissa Before the Dawnin kanssa. Tarinaa siitä ja muustakin Metal Capitalin annista on luvassa festivaalireportaasin toisessa osassa.

Teksti: Ossi Kumpula, Heidi Kohonen

Kuvat: Jari Huttunen