Debyyttinsä nyt julkaissut kotimainen Paara on ilmoittanut esikuvikseen 90-luvun skandinaavisen black metalin. Tuotantopuoleen tämä esikuva ei kuitenkaan liity mitenkään, sillä bläkkiksen ensimmäisen ja toisen aallon usein suttuista jälkeä ei tällä levyllä kuulla vaan pikemminkin päinvastoin. Lisäksi Helmouthin kärinästä erottaa sanatkin. Äänellisesti lähin vertailukohta tälle kärinälle lienee norjalaisen Antestorin varhaisempi vokalisti Kjetil Molnes.

Nyt ei kuitenkaan seisota pelkästään bläkkiksen areenalla, sillä toinen jalka on hieman folktantereen puolella. Mustan metallin kliseet ja folkvaikutteet kulkevat paikoitellen limittäin ja lomittain niin sulavasti, että voisi kuvitella tämän levyn hautuneen  pitkään alitajunnassa jo ennen varsinaista levyntekoprosessia. Diskanttikitaroiden tremolot, voimasoinnut, blast beat ja moodit vatkataan mukaan synkkään  taikinaan, josta nousee esiin kalevalaista runomittaa (viimeisellä raidalla) sekä luontokuvaelmaa, joka on iät ja ajat asunut koko suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Muutoin lyriikat ammentavat muun muassa suomalaisista kummitustarinoista ja räyhähengistä, joista bändin nimikin, Paara, juontaa juurensa. Julkaisun nimi taas viitannee Heikki Tikkalan kirjoittamaan teokseen ”Olevaisen yöpuoli” (1993), joka  kertoo poltergeist-ilmiöistä Suomessa.

Avausraita ”Paaran” alku nosti tyylillisesti mieleen toisen tummasävyisen folkista ammentavan suomalaisen bändin, Kaarnekorven, hallitusti toteutetun viimeisimmän demon ”Aaltojen alle” (2014). Kappale kuitenkin pysyttelee sen verran kylmissä ja kliseisissä  tunnelmissa, että tuo vertailukohta häviää äkkiä. Lyriikoidensa puolesta ”Paara” on oikeastaan poltergeist-hengen poismanauslaulu. ’Lopen paha’ on sen verran tunnettua  kertomusainesta, että samainen pirulainen löytyy jopa Aleksis Kiven ”Seitsemästä veljeksestä”. Näin jälkeenpäin vähän mietityttää näiden biisien järjestys, sillä levy paranee ja kypsyy loppua kohden. Avausraita on kyllä tasaista jälkeä, mutta kovin tasaista myös ideoiltaan: Mitään ennennäkemätöntä se ei musiikillisesti luo.

”Ruttoa ja kuolemaa” hyödyntää tuttuja elementtejä, kuten blast beatia ja korkeita tremoloita tiukalla otteella, ja tunnelma on muutenkin avausraitaa väkevämpi. Kliseisyydestä otetaan askel omalle polulle. Helmouth ottaa lyriikat intensiivisesti haltuunsa, ja sointimaailmaa rikastuttavat glissandona liukuvat ambientit/taustalaulut niin, että temaattista yhteyttä kummituksiin ei voi unohtaa.

Kolmas raita, ”Joutomaa”, on  niin uskomattoman kaunis, että räyhähengistä ollaan yhtä kaukana kuin itä lännestä. Yksi hienoimpia puolia tässä kappaleessa on tyylikkäästi rakennettu tonaliteetti suhteessa eri instrumenttien sointiin ja koko kappaleen tunnelmaan. Intro aloittaa akustisesti kielisoittimin, kanteletta hyödyntäen ja duuri-mollisoinnuin, mutta siirtyy säkeistöjen jälkeen moodien puolelle ja sieltä  vahvoihin terssittömiin voimasointuihin, näin tonaalisesta näkökulmasta. Jopa leposoinnun luonnetta on hyödynnetty nimensä mukaisesti, ja tunnelma on soinnullisestikin paikoitellen pettävän levollinen. Helmouthin artikulointi heti kappaleen alussa kielisoitinten säestämänä on suorastaan viettelevän hienoa, sillä se on vähin elein tuotettua ja pikkutarkkaa tulkintaa. Nihilismistä ei ole tietoakaan, mutta tummin värein maalailtu luontokuva on sitäkin kouriintuntuvampi. Seuraavaan säkeistöön siirryttäessä on sointiväri laajentuu sanattomalla puhtaalla taustalaululla ja lopulta hiljaisilla rummuilla. Säkeistön jälkeen siirrytään moodiasteikkoon, joka on melodinen silta seuraavaan osioon.  Särökitarat ja voimasoinnut maustavat sointia paksummaksi. Helmouthin kärinä nostaa edelleen intensiteettiään ja kertosäkeen suppeaa ambitusta (matalimman ja korkeimman sävelen välinen välimatka) hyödyntävä melodia toimii raskaiden terssittömien sointujen kanssa kuin hitaasti päälle tunkeva ja painostava myrskypilvi. Kertosäe kerrataan vielä puhtain, kalpein lauluin, joista siirrytään viipyilevään kitarasooloon, joka lopulta johtaa kappaleen päätepisteeseensä. Dynamiikan ja soinnin värityksen vähittäinen kasvu tuo etäisesti mieleen  Ravelin ”Boleron”. Jos tämä on bläkkiksen yksi progressiivisia askeleita, voiko kauniimpaa askelta enää ottaa? Turha kai sanoakaan, että kliseisyydestä ei enää kannata puhua.

”Aikaan hautautunut” rakentuu taitavasti vastakohtia hyödyntäen, rouheasta satsista versus akustisista osuuksista (myös kanteleella) ja luonnonääniambienteista sekä kärinästä versus puhtaista lauluista. Ukkonen ja kirskuvat saranat palauttavat tunnelman kummituspuolelle. Oman mainintansa ansaitsee kalevalaista runomittaa lainaava kalpeasävyinen naisääni kappaleen  alkupuolella. Tulkitsijana lienee vieraileva artisti  Natalie Koskinen Shape of Despairistä. Kontrasti kohta alkavalle rymistelylle on tehokas ja yhtä sulava kuin kaikki muukin biisin monitahoisessa rakenteessa. Täytyy suorastaan ihmetellä, miten luontevasti tämä musiikki kulkee, vaikka siirtymiä yhteen jos toiseenkin suuntaan on erittäin runsaasti. Biisijärjestystä ihmettelen edelleen. Vai oliko tarkoituskin kulkea ikään kuin syvyyssuunnassa, jolloin albumin tunnelmallinen huippu, kolmas kappale, osui kultaisen leikkauksen kohdalle?

Paara on perustettu vuonna 2011. Sen viisijäsenisen kokoonpanon muodostavat  Helmouth (laulu), Zvartus (kitara ja puhtaat laulut), Lempo (lead-kitara ja taustalaulut),  Trangoth (basso) ja Waara (rummut). En tiedä, mitä tämä poppoo on puuhaillut neljä vuotta, mutta aivan ilmeisesti pinnan alla on päässyt kypsymään musiikillista aineistoa, jonka oli jo aikakin tulla esiin.  Sen verran mennään kuitenkin auditiivisen kauneuden puolelle, että ainakin allekirjoittaneelle bändin nimi tuntuu täysin harhaanjohtavalta.

Levy sisältää neljä raitaa, mutta jokaisen kohdalla pituus on sitä luokkaa, että tuloksena todellakin on kokonainen albumi. Avausraidan jälkeen alkaa avautua oma polku, joka on otettu hienosti haltuun sekunnin tarkkuudella.

9/10

Kappalelista:
1. Paara
2. Ruttoa ja kuolemaa
3. Joutomaa
4. Aikaan haututunut

Kirjoittanut: Sirpa Nayeripoor