Pääsiäismessua julistettiin jälleen Oslon Inferno Metal Festivalilla

Voinee sanoa, että metallipääsiäinen Oslossa on muodostunut itselleni perinteeksi, koska suunnistin kohti Inferno Metal Festivalia nyt seitsemättä kertaa. Tänä vuonna en ehtinyt keskittymään bändeihin aivan 100-prosenttisesti, mutta tokihan festarit ovat paljon muutakin kuin vain live-musiikkia. Niiden sosiaalista puolta ei voi missään tilanteessa väheksyä, kokoontuuhan kaupunkiin tuolloin suuri määrä samanhenkisiä ihmisiä. Tässä yksi syy, miksi itseltäni vilahti montakin hyvä bändiä ohitse; mutta mukavuutta riitti sitten senkin edestä.

Saavuimme Osloon hyvissä ajoin keskiviikkona, jolloin Infernossa vietettiin tuttuun tapaan klubipäivää. Tällöin bänditarjonta levittäytyy useampaan paikkaan kaupungissa. Tänä vuonna uutena Inferno-klubina toimi Parkteatret, jossa esiteltiin Terratur Possessionsin bändejä. Muina paikkoina toimivat tutut Blå, Vulkan ja Pokalen. Valintoja oli siis tänäkin vuonna tehtävä, koska joka paikkaan ei itseään pystynyt kloonaamaan.

Aloitimme illan kuitenkin suunnistamalla (ei ihan suorinta tietä) festarihotellille vaihtamaan rannekkeita ja nauttimaan hetkeksi hyvästä levymusiikista, vähintäänkin yhtä hyvästä seurasta ja norjalaisesta oluesta. Tänä vuonna festarihotellina toimi Scandic St. Olav Plass, koska jo tutuksi käynyt Clarion on muutaman vuoden ajan remontissa. Festarihotellilla oli pääsiäisen aikana tarjolla erinäisiä aktiviteetteja muutamasta live-bändistä leffojen kautta metallihuutokauppaan. Myöhempinä päivänä en ehtinyt hotellin etko- ja jatkobileistä nauttimaan vähintäänkin kiireisen oman aikataulun takia. Mutta keskiviikkona alkuillasta olut maistui hotellin baarissa hyvältä dj:n soittaman musiikin tahdissa ja tuttuja morjestellessa. Mutta pian oli jo aika lähteä passin noudon kautta nauttimaan myös klubitarjonnasta.

Suuntasimme seurueeni kanssa ensimmäisenä Blåhon, jossa tarjolla oli neljä Dark Essence Recordsin bändiä. Ensimmäisenä soittanutta Sulphuria en ehtinyt katsastamaan, mutta paikalla olleet kehuivat bändiä kovasti. Täytynee siis ottaa sekin kuunteluun ainakin kotioloissa. Omalta osaltani vuoden 2017 Infernon live-musiikkiosuuden sai avata norjalainen Slegest, jota on luonnehdittu jopa ”Norjan Black Sabbathiksi”. Hyvinhän bändi groovasikin menemään, vaikka doomahtavat osuudet eivät aina ole omaan mieleeni. Bändissä on kuitenkin sopivan räkäistä asennetta, joka toimii hyvin live-tilanteessa – näin myös Blåssa pääsiäistä edeltävänä keskiviikkona.

Omia korviani seuraavana soittanut Sarkom miellytti kuitenkin edeltäjäänsä enemmän. Bändi täräytti hanat auki heti ensimmäisissä tahdeissa, eikä koko keikan aikana turhia jarruteltu. Lisäksi bändin vokalisti Erik Unsgaard on sen verran vakuuttava hahmo, etten häntä vastaan lähtisi väittelemään. Eikä minun tarvinnutkaan, sillä viime vuonna ”Anti-Cosmic Art” -levyn julkaissut Sarkom esitteli Inferno-klubilla todella mallikasta black metalia harmillisen vähälukuiselle yleisölle. Nähtävästi varsinkin Vulkan Arenalla soittaneet Vesen ja Red Harvest verottivat väkeä Blåsta, sillä aikaisempina vuosina tämä keikkapaikka on ollut lähes tupaten täynnä. Nyt ei ollut, mutta se ei Sarkomin menoa haitannut. Ehdottomasti tämä yhtye nousi yhdeksi illan parhaaksi musiikkikokemukseksi.

Tämän jälkeen oli aika vaihtaa areenaa ja suunnata hetkeksi Vulkan Arenan puolelle tsekkaamaan, kuinka käy pitkän linjan Borknagarilta sille ominainen viikinki-bläkkis, joten luvassa oli hiukan Blån esiintyjiä melodisempaa meininkiä. Olen bändistä jo pitemmän aikaa pitänyt, mutta sanonut jo aiemminkin, että bändin heikoin lenkki on sen vokaalit. Vaikka ne hoidetaan parhaimmillaan kolmen miehen voimin, kukaan vokalisteista ei nouse metallin kärkikastiin. Mutta yritin antaa tämän olla häiritsemättä liikaa keikkakokemusta ja tykkäsin kyllä näkemästäni. Aivan alusta asti en keikkaa ehtinyt siirtymän takia näkemään, ja lopustakin jouduin hiukan nipistämään naapurissa aloittaneen Furzen takia. Väkeä Vulkanissa oli joka tapauksessa mukavasti, ja kyllä paikalla olleet tuntuivat viihtyvän Borknagarin seurassa.

Mutta kylläpä sitten Furze tarjoilikin Pokalenin puolella mielenkiintoisen kokemuksen! Pienehkö sali pullisteli yleisöstä, kun Furze päätti iltamat omintakeisella tyylillään. Noin tusinasta muustakin black metal -bändistä tuttu Mannevond vokalistinaan bändi sai yleisön puolelleen hetkessä, eikä bändin experimental metal tuntunut lainkaan liian kokeelliselta. Hauskin kommentti kuului lähipiiristäni, kun siinä tokaistiin ”Onpa muuten hahmo!” siinä vaiheessa, kun Mannevond viitassaan pisti lavalla menemään. Furzen keikka oli todellinen kokemus! Bändiä ei ole kovin helppoa nähdä livenä, ja kun sen keikan vihdoin pääsee todistamaan, sitä tuskin unohtaa helpolla. Ihan äkkiä ei tule mieleen toista vastaavaa bändiä, joten jos tämä tapaus sattuu joskus kohdalle, ei kannata sivuuttaa sitä. Ainakin Infernossa Furze tarjosi hienon päätöksen keskiviikon klubi-illalle. Tältä keikalta ei yksinkertaisesti voinut lähteä suoraan nukkumatin seuraan, vaan bändin esiintymistä täytyi mennä ruotimaan vielä muutaman juoman verran metallibaari Kniveniin, jonne eri klubeilta suunnisti muitakin sen verran, että paikka oli viimeistä tuolia myöten täynnä.

Torstai 13.4.2017: Helheim jyräytti varsinaisen festarin käyntiin

Torstaina päästiin nauttimaan Rockefellerin ja John Deen tarjonnasta, kun varsinainen ensimmäinen festaripäivä tärähti käyntiin. Valitettavasti jouduin itse tekemään valintoja muun ohjelman ja festareitten välillä – ja tällä kertaa valinta kääntyi festareilta toisaalle. Tein siis täsmäiskun Rockefelleriin nähdäkseni tänä vuonna Infernon ison lavan avanneen Helheimin. Itse asiassa kuvittelin hetken aikaa missanneeni tämänkin bändin, koska kello ei ollutkaan päivittynyt Norjan aikavyöhykkeelle. Onneksi totuus paljastui huomatessani, että jos olen onnistunut myöhästymään keikalta, niin olisi käynyt bändille itselleenkin – pelimannit nimittäin istuivat syömässä viereisessä pöydässä. Niinpä siirryimme toistemme kannoilla pelipaikoille. Onneksi ehdin edes nämä norjalaiset näkemään, sen verran oivallisen keikkakokemuksen he tarjoilivat. Helheim julkaisi hiljattain ”landawarijaR”-levyn, jota luonnollisesti promottiin tälläkin keikalla. Mutta pelkästään uusimmasta materiaalista keikka ei koostunut, vaan tuotantoa kuultiin eri Helheim-aikakausilta. Pitkän linjan viikinki/black metal -bändi otti suvereenisti koko Rockefellerin hyppysiinsä suunnattoman tyylikkäästi. Bändi asteli lavalle torvien ja rumpujen saattelemana, minkä jälkeen aukeni loistava musiikillinen kokemus, jota vaihtuvat tausta-animaatiot täydensivät hienosti aina viimeisenä soineeseen ”Dualitet og Ulver” -viisuun asti. Täytyy myöntää, että tämän jälkeen en päivään oikeastaan muuta olisi tarvinnutkaan. Paikalle vielä jääneet kuitenkin kehuivat myöhemmin illalla kuultuja Destructionin ja Carcassin keikkoja.

Perjantai 14.4.2017: elektronista meininkiä ja 25-vuotias pienoinen pettymys

Pitkäperjantaina kerkesin jo itsekin keskittyä edellispäivää paremmin bändeihin. Toki ilta piti aloittaa Kniven-baarin aivan loistavilla Scream Bloody Maryillä. Jos käytte kaupungissa, kokeilkaa tätä elämystä! Siinä tulisia siemauksia nauttiessa hujahtivat Infernon ensimmäiset bändit ohitse, mutta ehdimme Rockefelleriin parahiksi brittiläisen Anaal Nathrakhin aloitellessa omaa settiään. Bändi ei ehkä edusta festarin yleisintä linjaa, mutta tuntui uppoavan paikalle saapuneeseen yleisöön mukavasti. Yhtyeen esiintymistähän voidaan todistaa tulevana kesänä myös kotoisessa Nummirockissamme, jonne grindcoren ystävät varmasti suuntaavat. Itselleni bändi edustaa ehkä hiukan tasapaksua meininkiä, mutta genreen vihkiytyneet siitä varmasti pitivät.

Tästä olikin hyvä siirtyä ensimmäistä kertaa tänä vuonna alamaailmaan eli John Deen puolelle, jossa lavalle nousi itselleni ehkä yksi festarin odotetuimmista bändeistä: puolalainen Infernal War. Bändin raaka black metal viihdyttää itseäni suuresti, ilman mitään turhia sirkustemppuja. Puolalaiset tylyttivät pienessä John Deen tilassa niin vakuuttavasti, että olisin mielelläni kuullut vielä ainakin toisen mokoman verran keikkaa. Puolalaisilta raksamiehiltä näyttävät musikantit hoitivat hommansa kylmän eleettömästi, mutta tuskin kenellekään jäi epäilyksen häivääkään, etteivätkö nämä hemmot osaisi asiaansa. Välillä kuultiin bändin puolankielistäkin materiaalia, jonka aikana joutui hieraisemaan kerran jos toisenkin korviaan tyyliin ”mitä ne oikein horisevat?” Mutta hyvin bändi horisi, koko keikan ajan.

Sveitsiläinen Samael vei yläkerrassa tämän jälkeen ihan toisenlaisiin tunnelmiin omalla industrial-rykäisyllään. Bändi on mielestäni aina ollut loistava esiintyjä, eikä Infernonkaan keikka aiheuttanut pettymystä. Jo 30-vuotias Samael ei näyttänyt minkäänlaista väsymisen merkkiä, vaikka vuosia on jo takana – ja tämän keikan perusteella toivottavasti myös edessä. Vaikka en tällaista musiikkia jaksa kotona kuunnella, toimi se jälleen kerran livenä loistavasti. Ei voi kuin ihailla bändin vauhdikkuutta ja intensiteettiä sen jäsenten hyöriessä ympäri lavaa väkkärän lailla. Vaikka bändissä ei ole live-olosuhteissakaan rumpuja – jollei lasketa kiipparistin käväisyjä rumpupallilla – ei tämä menoa haittaa. Bändi esitteli tyylikirjoaan eri vuosikymmeniltä kuulostaen kuitenkin koko ajan hyvin tuoreelta. Lisäksi Samael taisi olla niitä ainoita bändejä, joka soitti Infernossa muutaman encorenkin reilun tunnin mittaisella keikallaan.

Tästä siirryttiin jälleen hyvin toisenlaisiin tunnelmiin, kun John Deen puolella yhdysvaltalainen Crowbar johdatti yleisön sludgen hitaaseen maailmaan. Minulle keikka ei Samaelin energisyyden jälkeen uponnut, ei sitten millään, joten siirryin hetkeksi lepuuttelemaan seisoskelusta väsyneitä jalkoja kattokerroksen baariin, jonka levymusiikki keskittyi perinteiseen heavyyn. Valitettavasti tässä tilassa ei tänä vuonna saatu nauttia edellisvuosien tapaan Metal Hammerin tiskijukista, mutta kyllähän tuo kasarihevi tuntui soivan hyvin ilman erillistä dj:täkin.

Kauan ei kuitenkaan ehtinyt pehmoisilla sohvilla rentoutumaan, koska perjantai-illan päättäjä Gorgoroth kuikuili jo esiripun raosta oman vuoronsa alkua. Bändi kiertää tällä hetkellä 25-vuotisjuhlansa kunniaksi, ja tätä nautintoa odotettiin Infernossakin. Valitettavasti odotukset eivät kuitenkaan täyttyneet ainakaan niin hyvin, kuin juhlakiertue olisi antanut olettaa. Pidän itse Hoestista bändin vokaaleissa, mutta nyt tuntui, että sekä laulu että kitarat peittyivät rumpujen alle ja keikka oli välillä yhtä pörinää. Mitään suurta intohimoa ei itse bändissäkään ollut nähtävissä, vaan Infernolle tarjottiin – noh – vain esiintyminen punaisten valojen loisteessa. Toki näin pitkän linjan bändin tuotannon tulisi jo sinällään riittää, mutta nyt keikka tuntui aika ajoin jopa hiukan tylsältä. Vaikka kuinka ollaan ”Under the Sign of Hell”, ei se aina riitä. Lisäksi Gorgoroth ei soittanut koko sille suotua 90 minuutin keikkaa, vaan soitto tuntui loppuvan ikään kuin kesken. Hiukan pettyneenä tallustin tästä Oslon viileään yöhön.

Lauantai 15.4.2017: Mitä helvettiä siellä lavalla oikein tapahtui?

Lauantaina neljänteen festaripäivään käynnistyminen tuntui kestävän ikuisuuden, ja vauhtia täytyi jälleen kerran ottaa Rockefellerin nurkan takaa Knivenistä, mistäpä muualtakaan. Siinä sitten vilahtikin pari tuntia sellaisella vauhdilla, että viimeisen Rockefeller-illan käynnistänyt Slagmaur meni ihan huomaamatta ohitse. Tämä harmittaa jälkikäteen, koska kuvien ja kuulopuheiden perusteella lavalla oli nähty aivan omanlaistaan rituaalia mm. tuleen sytytetyn ja hirtettyjen hahmojen merkeissä. Tästä saan suomia itseäni vielä hyvän tovin. Primordial tempaisi kuitenkin mukaansa aivan täysillä, joten itsensä syyttelyn aika tuli sitten myöhemmin. Keltti-blackin sanansaattaja Primordial ei jättänyt varaa arvailuille vaan näytti tekevänsä sitä, mitä se osaa parhaiten. ”Where Greater Men Have Fallen” -biisin sointujen kaikuessa ei voi muuta kuin puida nyrkkiä ilmaan ja antaa niskalihaksille treeniä. Vokalisti A. A. Nemtheangaa oli kuultu dj-setissä Knivenissä jo edellisenä iltana, mutta nyt hän osoitti Rockefellerin lavalla olevansa todella intensiivinen bändin keulahahmo. Ehdottomasti jatkoon, jälleen kerran!

John Deessa reykjavikilainen Kontinuum vei seuraavaksi niin syviin vesiin, että festariseurueestamme useampikin joutui muutaman kerran hieraisemaan silmäkulmaansa, kun kummasti vissiin se olematon lavasavu sai silmät vuotamaan. Primordialin jälkeen tällainen islantilainen post- black metal -kokemus olisi varmasti saanut isommankin miehen kyynelehtimään. Myös Kontinuum tarjoili intensiivisen ja syvälle tunteisiin menevän kokemuksen, josta ei poistunut hymyillen mutta siitä huolimatta erittäin tyytyväisenä.

Tunteet sai kuitenkin balanssiin, kun lavalta syljettin tarinoita demoneista, sadomasokistisista akteista ja muusta mukavasta. Mikäpä muukaan kuin itävaltalainen Belphegor oli näiden takana. Bändin black/death metal on suunnattoman tiukka pakkaus, joka esiteltiin Infernossakin äärimmäisellä tarkkuudella. Keikassa ei ollut yhtäkään löysäilyhetkeä, vaan Belphegor paahtoi menemään koko sille tarjotun soittoajan täysillä. Ei ole nuori bändi kyseessä tässäkään, mutta väsymyksen merkkejä ei ollut nähtävissä. Toivottavasti pian saataisiin kuultavasti uuttakin materiaalia tältä itävaltalaiselta sanansaattajalta.

Tämän jälkeen kerkesi jälleen hetken laittamaan jalalla koreasti heavy metalin tahdissa yläkerran baarissa, minkä takia islantilainen Svartidaudi jäi tällä kertaa katsastamatta. Ennen puoltayötä oli jälleen kuitenkin aika laskeutua takaisin Rockefellerin isoon saliin, koska luvassa oli viimeisen illan ja koko festarin pääesiintyjä Abbath. Aikaisemmilla näkemilläni keikoilla bändi on esittänyt lähinnä päämiehensä aikaisempien bändien materiaalia muutamalla omalla biisillä höystettynä, mutta nyt takana on jo yksi oma levy, joten odottelin innolla tämän taipumista live-soittoon. Jos Gorgoroth oli edellisenä iltana hienoinen pettymys, Abbath aiheutti lauantaina vähintäänkin suurta hämmennystä. Keikka alkoi todella nautinnollisesti, heti alkuun saatiin lavalla nähdä tulta ja kuultiin hienoa soittoa. Mutta mitä sitten tapahtui? Ilman mitään varoitusta, ilman minkäänlaisia näkyviä ongelmia herra Abbath Doom Occulta heitti puolen tunnin soiton jälkeen kitaran nurkkaan ja kopsutteli lavalta pois. Tulematta koskaan takaisin. Yleisö jäi katselemaan toisiaan ihmetellen. Inferno pahoitteli puolestaan keikan päättymistä hyvin nopeasti ainakin Facebookissa, vaikkei varmasti voinut asialle mitään eikä sillä ollut tekemistä keikan keskeyttämisen kanssa. Aikaisemmin festarihotellilla pidettäväksi ilmoitettu Abbathin live-haastattelu oli sekin peruuntunut. Bändin virallinen selitys puolestaan antaa vielä odottaa itseään. Tämä oli harmillinen lopetus loistavalle festarille (ja tarvitseeko sanoa, että sitähän piti lähteä ruotimaan vielä Knivenin puolelle).

Infernon kattaus oli tänä vuonna ehkä paras vuosiin, mutta moni hyvä bändi jäi silti näkemättä festareitten sosiaalisen elämän takia. Tuttuun tapaan tarjolla oli musiikin lisäksi monia myyntikojuja ja kattobaarin tarjonta. Tatuointitaiteilijoittenkin taidonnäytteitä pystyi ohi mennessään katsastamaan. Ensi vuonna Infernon Rockefeller–John Dee-osuus muuttuu nelipäiväiseksi ja festari pidetään torstaista sunnuntaihin. Kai me sinne kuitenkin jo keskiviikkona lähdetään?

Inferno Metal Festival
Inferno Facebookissa

Rudi Peltonen