”Paha ei kuole koskaan” – Klassikkoarvostelussa 30 vuotta täyttävä Overkillin ”The Years Of Decay”
New Jerseyn kaupungista, New Yorkin osavaltiosta, Yhdysvaltain itärannikolta kajahtaa edelleen ilkeästi kolmenkymmenen vuoden ja yhdeksäntoista albumin jälkeenkin. Tasaisen tappavasti parin vuoden syklin mittaista levynjulkaisutahtia itsepintaisesti jatkava itärannikon thrashariveteraani Overkill jaksaa puskea edelleen enemmän tai vähemmän potkivia albumikokonaisuuksia reippaalla tahdilla rundaten sen perään taas yhden kierroksen lisää Tellusta ympäri.
Palataan kuitenkin ajassa taaksepäin kasarin lopulle. ”The Years of Decay” on Overkillin neljäs albumijulkaisu ja se sai julkaisunsa lokakuun 13. vuonna 1989 Atlantic levy-yhtiön thrash metaliin erikoistuneen alamerkin Megaforcen kautta. Yhtye teki ankarasti töitä keikkaillen vuosikausia muun muassa nykyisin ”Big 4”-bändeinä tunnettujen thrash metal -suuruuksien Anthraxin, Metallican, Slayerin ja Megadethin lämmittelijöinä, mutta jääden tinkimättömästä laadukkuudestaan huolimatta aina jonkin askeleen jälkeen, jossakin määrin vaisummaksi ja ikuisen perässähiihtäjän ja pikkuveljen rooliin yhtyeiden keskinäisissä paremmuusmittelöissä.
Mainos päättyy
1989-1990 Overkill vietti tien päällä miltei vuoden ajan promoten ”The Years of Decay” -albumiaan. Yhtye kiersi loppuvuodesta 1989 Iron Maideniin myöhemmin, 1990-luvun puolivälin ajaksi päätyvän Blaze Baileyn silloisen yhtyeen Wolfbanen ja Dark Angelin kanssa. Vuonna 1990 Overkill kiersi lisäksi lämmitellen Testamentia ”Practice What You Preach” -rundilla. Lämppärikiertueiden lomassa se kerkesi tehdä myös oman kolme kuukautta kestäneen headline-kiertueen Yhdysvalloissa lämmittelijöinään Excel, Vio-Lence ja Deceased. Yhtyeen kiertuekumppaneina ”The Years Of Decay” -rundilla olivat myös Whiplash ja Death Angel.
”The Years Of Decay” -albumin vahvuudesta kertoo se, että yhtye on soittanut yhtä kappaletta lukuunottamatta sen kaikkia kappaleita livenä jossakin vaiheessa myöhempää uraansa. Overkillillä oli ensimmäisestä ”Feel The Fire” -debyyttialbumista lähtien perinne tehdä kullekin albumillen yksi yhtyeen omaa nimeä kantavan kappalesarjan jatko-osa. Overkill I (debyytti–EP:llä Fuck You!), Overkill II (albumilla ”Taking Over”) ja Overkill III (albumilla ”Under The Influence”). Bobby ”Blitz” Ellsworthin mukaan yhtye poikkesi neljännen albuminsa kohdalla nimikkokappaleperinteestä niin, että nelososaa ”Overkill”-saagasta edusti albumin päättävä ”E.N.D.”, joka loppua tarkoittavan sanan sijaan on lyhenne sanoista Evil Never Dies (suomeksi ”Paha ei kuole koskaan”).
Albumi on sähäkkä perinteisen heavy metalin ja thrashin ristisiitos, jonka kruunaa Ellsworthin vahvasti AC/DC:n Bon Scott-vainaalle velkaa olevat, kiukkuisesti kiljutut vokaaliosuudet. Albumin musiikilliseen kontekstiin nähden yhdistelmä on varsin persoonallista, määrätietoista metallia. Keskitempoisuudessan se jää tosin aavistuksen tasapaksuksi, keskilinjan thrash metaliksi tehdäkseen äärimmäisen järisyttävää vaikutusta kuulijaan. Jokin olennainen elementti albumin draaman kaaresta tuntuu edelleen puuttuvan, joka olisi nostanut yhtyeen tuolloin ylemmäs, maailmanlaajuisesti thrash-metalin kirkkaimpaan A-sarjaan.
Iron Maidenin alkuaikojen laulaja Paul Di’ Annon kasaribändi Battlezonesta Overkilliin jo ”Under The Influence” -albumille rekrytoidun tanskalaisrumpali Bob ”Sid” Falckin sähäkkä mutta verrattaen hitaita komppeja tarjoillut soittotyyli oli ehkä liian perinteistä NWOBHM-koulukuntaa vimmaiselle thrash-yhtyeelle. Asia sitten korjautui Falckin osalta vuonna 1991 julkaistulla astetta jos toistakin väkevämmin paukuttavalla, lähes kertaiskulla kanveisiin läväyttävällä albumilla ”Horrorscope”.
”The Years Of Decay” -albumi on Overkillin uralla kulminaatiopiste siinäkin mielessä, että se on viimeinen äänite, jolla kuullaan yhtyeen perustajajäsenen ja sen alkuaikojen merkittävän biisintekijä Bobby Gustafsonin kitarointia ja sävellystyötä tämän riitaannuttua albumin promokiertueiden jälkeen yhtyeen johtohahmojen, laulaja Bobby ”Blitz” Ellsworthin ja basisti D.D. Vernin kanssa. Gustafsonin eron syistä on mediaan annettu kahtalaista eri näkökulmaa; Vernin ja Blitzworthin version mukaan he potkivat Gustafsonin yhteistuumin pois bändistä, kun taas Gustafssonin versio asiasta on, että Verni yritti erottaa hänet bändistä yhtyeen manageriportaan avustuksella. Surullisinta tapauksessa on, että muinainen riita eskaloitui menneenä vuonna Overkillin julkaistua Saksassa äänitetyn ja reilusti yhtyeen alkuperäistä, Gustafsoninkin säveltämää materiaalia sisältävän livealbumi ”Live In Overhausenin” julkaisun myötä. Gustafson väitti medialle antamassaan haastattelussa Overkillin uutta, nykyaikaisella tekniikalla toteutettua livealbumia surkeasti toteutetuksi kopioksi alkuperäisen Overkillin biiseistä. Lisäksi hän väitti, että yhtyeen johtokaksikko, Ellsworth ja Verni eivät olisi maksaneet hänelle kuuluvia rojalteja Overkillille tekemiensä kappaleidensa käyttöoikeuksiin liittyen. Miehen katkeruutta voi ymmärtää osittain senkin kautta, että ainoastaan vuotta ennen ”The Years Of Decay”:n julkaisua Dave Mustaine oli yhtyeensä kitaristiongelmien keskellä pyytänyt Gustafsonia liittymään Megadethin riveihin täysivaltaiseksi jäseneksi. Tämä tapahtui ”So Far So Good… So What” -albumin aikoihin. Gustafson oli kuitenkin tuolloin kieltäytynyt ko. tarjouksesta, koska koki Overkillin olevan vahvasti matkalla maineeseen. Asiat menivät kuitenkin lopulta hyvinkin toisin päin.
Mainos päättyy
Suurin kiitos ”The Years Of Decay”-albumille tulee aikansa muihin thrash metal -levyihin nähden hyvin erotelluista ja dynamiikaltaan poikkeuksellisen hyvin toimivista soundeista. Vernin metallisesti lonksuva basso on miksattu thrash metalin aikalaislevyhin verraten poikkeuksellisen erottuvaksi elementiksi omana instrumenttinaan. Kiittäminen tästä on pitkälti albumin äänittänyttä Terry Datea, joka tunnettiin muutamia vuosia myöhemmin myöhemmin mm. Panteran, White Zombien ja Soundgardenin menestyslevyjen soundipolitiikan takaa. ”Taking Overiin” ja ”Under The Influenceen” verrattuna ”The Years Of Decay” -albumin tuotanto oli parasta mahdollista aikansa laatua, ja sen kappaleet olivat edeltäjiään huolitellummin ja monipuolisemmin sävellettyjä. ”The Years Of Decayn” kappaleista erityismaininnan ansaitsevat uljaita thrash metal -anthemin piirteitä sisältävä avausraita ”Time To Kill”, MTV:n Headbanger’s Ball -ohjelmassakin aikanaan tehokkaasti pyörinyt, rivakasti thrashaava videobiisi ”Elimination”, vihaisen tarttuva ”I Hate”, kiukkuisesti takova ”Birth Of Tension” ja julkaisunsa aikaan erittäin epätrendikkäiden Black Sabbath -henkisten sekä doom metal -elementtien varassa toimiva, yli kymmenminuuttinen järkäle ”Playing With Spiders / Skullcrusher”. Puoliakustisesta, todella kauniista kitaranäppäilytunnelmoinnista standardiin peruskomppi-thrashaykseen etenevä ja taas takaisin kauneuteen ennen kliimaksiin nostattavaa heavy metal -huippua palaava albumin nimikkobiisi sekä niskat kipeiksi thrashaava ”Who Tends The Fire” kuuluvat edellä mainittujen biisien kanssa samaan, yläpeukun ansaitsevaan kastiin.
Kaiken kaikkiaan yhtyeen musiikillinen luomiskyky oli kuitenkin ”The Years Of Decayn” julkaisun aikaan vasta puhkeamaisillaan kukkaan. 90-luvun vaihtoehtosävyjä tavoitelleiden ”I Hear Black” ja ”W.F.O.” -albumien (1993) taiteellista kompurointia lukuunottamatta ”Horrorscope” (1991) ja ”Killing Kind” (1995) tiukensivat yhtyeen musiikillista linjaa entisestään metallisempaan suuntaan, siinä missä ”From the Underground… And Below” (1997) toi yhtyeen ilmaisuun pirullista raskautta ja tarvittavaa raikkautta sekä tarttuvuutta. Uudet sävyt luupäisen ja geneerisyyteen liiankin helposti taipuvaisen, koulukuntauskollisen jenkkimallin thrashaamisen elävöittämiseksi olivat Overkillin kohdalla noina aikoina todellakin tarpeen.
Vastoinkäymisistä huolimatta ”The Years Of Decayn” julkaisun myötä Overkillin tarinan ensimmäisen luvun voidaan kuitenkin katsoa päättyneen varsin onnistuneissa merkeissä. Suunta oli kehityskelpoinen ja yhtye täynnä tarmoa. Niitä hedelmiä yhtye nauttii yhä tänäkin päivinä kiertämällä maailmaa ja levyttämällä tasaisin väliajoin varsin pätevää materiaalia meidän, yhtyeen diggareiden ja fanien iloksemme.
Mainos päättyy
