”Pahuuden todellinen taso” – klassikkoarviossa Venomin 40-vuotias ”Black Metal”

Englannin New Castlen vihtahousun vikittelijä, metallimusiikin likaisin ja räävittömin uudistaja Venom julkaisi marraskuun 1. päivä vuonna 1982 ehkä sen kuuluisimman albumin ”Black Metal”. Albumi julkaistiin kansainvälisesti menestystä niittäneen punk-lafka Neat Recordsin kautta. Brittiläinen Neat Records oli julkaissut myös vuotta aiemmin julkaistun bändin kohua nostattaneen ”Welcome To Hell” -debyyttialbumin.

Brittiläisen uuden aallon heavy metalin aallon harjalla ratsastanut trio-muotoinen Venom oli kulta-aikoinaan imagoltaan nerokkaan reikäpäinen ryhmä, joka liiskasi mystiset mustan magian kanssa flirttailut täysillä päätyseinää päin ja haistatti kaikille pitkät.

Vastoin yhtyeen debyyttialbumin tuotantoa vaati kitaristi Jeffrey ”Mantas” Dunn, että Neat Records sijoittaa albumin äänityksiin seitsemän päivän budjetin verran rahaa ja varasi albumin tekoon yhtiön käytössä olleen Impulse Studiosin. Yhtyeen laulaja-basisti Conrad ”Cronos” Lant työskenteli puolestaan studion äänittäjä/tuottaja Keith Nichollin assistenttina ja nauhaoperaattorina. Nicholl uurasti pitkät päivät albumin äänitysten ja miksausten parissa, ja viimeisenä studiopäivänä Lant otti ohjat omiin käsiin viimeistellen albumin lopullisen miksauksen.

Yksi albumin tärkeimmistä tuotannollisista ohjenuorista oli, että debyyttialbumin ”kolmen minuutin murskabiisien” sijaan Lant halusi tällä kertaa kokeilla pidempiä sovitusratkaisuja laajentaen samalla Venomin musiikillista ilmaisua teatraalisempaan ja elokuvamaisempaan suuntaan. Lant vastasi myös albumin hopean värisen vuohenpään taiteesta klassisine Venom-logoineen.

Koko hurjuuden käynnistävä nimikkobiisi ”Black Metal” ei tarvitse esittelyjä: suoraviivaista, väkivaltaista, meluisaa ja vapaasti kiilailevaa rypistystä antaumuksella. Albumin nimikkobiisi antoi yhdessä albumin saman nimisen otsikon kanssa ennen pitkää nimen kokonaiselle metallimusiikin alagenrelle. Sen toiminta laajeni ja kasvoi hiljalleen, kunnes 1990-luvun taitteessa se saavutti lakipisteensä, eikä vähiten skandinaavisten alan toimijoiden kuten Bathoryn tai sveitsiläisen Hellhammerin (myöh. Celtic Frostin) ansiosta. Vuosien saatossa erääksi metallimaailman tunnetuimmaksi heavy metaliin liitetyksi karjahdukseksi tuli biisin kertosäkeen päättävä Cronosin huudahdus: ”Lay down your soul to the gods rock ’n roll!”

Keskitempoisesti Mantasin pikkaamalla laukkariffillä rockaava ”To Hell And Back” hidastaa kierroksia alkutahdeista. Biisi ei ole Venominkaan mittakaavalla kovin tajunnanräjäyttävä mutta uhmakkuutensa myötä se silti puolustaa paikkaansa albumilla. Albumin makaabereinta osastoa edustava ”Buried Alive” ei ehkä ole myöskään levyn brutaaleinta antia, vaikka biisin alussa kuultavan vinksahtaneen hautajaisseremonian jälkeisten arkun sisällä tuumailujen myötä Chronosin parkaisun saattamana painostavaan sointukiertoonsa ryömittävä kappale huokuu syvintä pahuutta.

Tyylipuhdasta proto-thrash metalia Mantasin vimmaisine downstoke-pikkauksineen oleva ”Raise The Dead” pistää hieman lisää kierroksia myllyyn. Biisi on sinällään lennokkaasti rockaava, vaikkeivät soundien balanssit ole pintaan miksattujen kitarasoolojen myötä edes sen ajan laatustandardit huomioon ottaen mitenkään häävit. Hellyttävää on toisaalta kuulla rumpali Anthony ”Abaddon” Brayn kiilailevaa soittoa yksinkertaisimmissa mahdollisissa kompeissa samaan aikaan, kun Cronos urostelee mikrofoniinsa kovan jätkän tyyliinsä. Samaan kategoriaan istuu myös albumin B-puolen orgastinen piiskaus ”Leave Me In Hell”, ja toisaalta juuri tuossa lujaäänisyydessä, likaisuudessa, kaoottisuudessa ja epätäydellisyydessä piili Venomin vaarallisuuden ja hillittömän tarkoituksellisen ja tarkoittamattoman koomisuuden ydin.

Koulun pihoilta jokaiselle koulukiusatulle tutulla lällättelyllä alkava ”Teacher’s Pet” on suoraviivainen ja meluisa punk rock -henkinen rykäisy, joka C-osaan yllettyään taipuu blues-tahtiseksi jamitteluksi antaen Mantasille tilaa tilutella menemään ennen kuin se syöksyy Motörhead-tempoon viimeisten säkeistöjen ajaksi. Rujosti thrash-rockaava ”Sacrifice” sisältää ķelvollisia aineksia mutta ajautuu neljän ja puolen minuutin kestossaan ja sävellyksellisessä puisevudessaan ylimittaiseksi. ”Heaven’s On Fire” tarjoilee puolestaan keskitempoon turtuneille diggareille ”Black Metal” -albumia jo tässä kohtaa pitkään piinannutta ja kauan kaivattua ylitempoa. Kyseisen biisin myötä Abaddon nousi aikansa nopeimpien, juuri kyseisinä päivinä päätään nopeasti suosiotaan nostaneiden speed metal -yhtyeiden vaarallisen kuuloisten kannuttajien rinnalle.

Jopa grungen rytmitykselle perustan tarjonnut hitaasti groovaten rockaava mutta pirun tarttuvilla riffikierroilla varustettu kylpevän kreivittären kuvaus ”Countess Bathory” on yksi albumin parhaita biisejä, ellei juuri se paras. Sävellyksellisesti se on ehdottomasti albumin tarttuvin, thrashmaisen tarkasti laukaten rullaava ja Mantasin pikkaamia huiluääniharmonioita hyödyntävä. ”Don’t Burn the Witch” on puolestaan kädennosto sekä thrash että vasta tuossa vaiheessa tuloaan tekemässä olleelle death metalille. Danzigin ja sen huippuaikojen kitaristin John Christin taikomia makeasti viiltäviä pitch-harmonic-riffejä ei myöskään varmasti olisi, ellei ”Don’t Burn The Witchia” olisi sävelletty ensin. Albumin päättää Chronosin pahaenteinen pimeyden voimia hereille lietsova runo, jonka jälkeen yhtye heittää albumin outroksi esinäytöksen seuraavan albuminsa massiivisesta nimikkoraidasta ”At War With Satan”. Chronosin käskyttämän ensimmäisen säkeistön myötä kappale feidautuu LP:n B-puolen lopussa pois.

”Black Metal” julkaistiin musiikkilehdistön valtavan suitsutuksen säestämänä niin sen valtavirran kuin marginaalimusiikkilehdistönkin puolesta. Albumia kuvattiin jo ilmestymisensä jälkeen proto-thrash-klassikoksi ja metalliklassikoksi. Siinä vaiheessa kukaan ei kuitenkaan tiennyt, että siitä tulisi yksi metallimusiikkihistorian vaikutusvaltaisimpia albumeita. – Albumeita, joiden vaikutuspiiri ulottuisi paitsi jo tuolloin olemassa olleeseen raskaan rockin genretarjontaan mutta myös olennaisena innoittajana luomassa metallin uusia tyylisuuntia vielä vuosikymmenten päästä.

Äärimetallilevylle varsin poikkeuksellisesti ”Black Metal” pääsi mukaan Rolling Stonen vanhan musiikkitoimittajan Robert Dimeryn toimittamaan kirjaan ”1001 Albums You Must Hear Before You Die”. Se valittiin myös metallimusiikkimedia Kerrangin kirjaan ”100 You Must Hear Before You Die”. Albumin biisejä on coveroitu ja esitetty muiden bändien toimesta ties miten monia tuhansia kertoja. Esityksistä tunnetuimmat esimerkit alla: