”Painavampaa asiaa” – klassikkoarviossa Rollins Bandin 30-vuotias ”The End Of Silence”

Washington D.C.:ssa syntynyt ja nuoruusvuosinaan laulajan toimet State Of Alertissa (S.O.A.) aloittanut vastikään 61 vuotta täyttänyt Henry Rollins on kiistaton yhdysvaltalaisen hardcore punkin legenda. Rollins, oikealta nimeltään Henry Lawrence Garfield, liittyi losangelesilaiseen Black Flagiin kesken yhtyeen ”Six Pack” -EP:n Yhdysvaltain-promorundia sen Washington D.C.:n keikan jälkeen syksyllä vuonna 1981.

Vuodesta 1981 vuoteen 1986 Rollins meuhkasi Black Flagin keulilla sen värikkäiden ja värittömämpienkin vaiheiden läpi vakiinnuttaen yhtyeen paikkaa yhtenä Yhdysvaltojen merkityksellisimpänä hardcore punk -yhtyeenä yhdessä bändin johtohahmon, kitaristi Greg Ginnin rinnalla. Black Flagin hajottua musiikillisiin erimielisyyksiin vuonna 1986 perusti vokalisti omaa nimeään kantavan Rollins Bandin jatkaen tinkimättömän omistautunutta musiikillista tekemistään yhä katu-uskottavan mutta alati ajanmukaisemmaksi käyvän raskaan ja punkahtavan vaihtoehtorockin puolella.

Parin Rollins Bandin suuntaa tutkanneen ja iskukykyä vahvistaneen julkaisun ”Life Time” (1988), ”Hard Volume” ja ”Turned On” (1989) jälkeen Rollins Bandin raakaakin raaempi ydin ja ominaissoundi alkoi löytyä.

Rollins Bandin kolmas kokopitkä albumi ”The End Of Silence” äänitettiin loppuvuonna 1991 Showplace Studiosilla New Jerseyn Doverissa. Äänittäjä-tuottajana toimi yhdysvaltalaisen raskaan rockin studioguruna tunnettu Andy Wallace. Albumin kannessa on mallinnos Rollinsin yläselän peittävästä aurinkotatuoinnista, jonka taide on alun perin kalifornialaisen tatuoija Rick Spellmanin käsialaa.

Upean groovaavasti höyhenenkeveästä hyper-energisen kautta aina lyijyn raskaaseen yhteissoittonsa ulottava Rollins Bandin rytmiryhmä oli aikansa huippuja omalla sarallaan. Rumpali Sim Cain ja basisti Andrew Weiss pelasivat yhtyeen kitaristi Chris Haskettille avaran pelikentän vaihtoehtorock-kitaroinnin monipuolisille mahdollisuuksille. Viimeksimainitun tyyli- ja nyanssitajuinen kitarointi täytti rujon koukuttavaa äänimaisemaa ihailtavan näkemyksellisellä soitolla.

Rollins Band nosti medioissa poikkeuksellisen useasti esille erinomaisen äänimiehensä, Theo Van Rockin, yhtyeen kokoonpanon merkityksellisimmistä hahmoista puhuttaessa. ”The End Of Silencella” Theo Van Rock toimi studiossa Wallacen apuna yhtyeen ominaissoundin säätäjänä ja albumin miksaustyön tutorina.

Kaiken metakan keskellä itse maestro, Henry Rollins, sylki, tulkitsi, huusi ja epälauloi riipivästi henkilökohtaisista aiheista. Rollinsin omakohtaisissa teksteissä vellovat viha, patoutumat, ääritilavisiot ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden kokemukset painavasti jammaavien ja vereslihalle ruoskittujen biisien saatteina. Kappaleista esimerkkeinä syvältä kouraiseva ”Grip”, väkevä ”Tearing” ja tylyn toteava ”You Didn’t Need”.

Yhtye soi sulavaliikkeisen soljuvasti, funkahtavasti, voimaisan rokkaavasti, moukarin voimalla bluesahtavasti, jazzahtavasti, doomahtavasti ja armotta päälle käyvästi. Ylilatautuneen musiikin villimiehet loivat kokonaisuudesta päälle 72 minuutin mittaisen tupla-albumin täynnä erittäin painavaa asiaa.

Verrattain pitkistä ja juurevan polveilevista tunteiden ääripäistä alkuvoimansa saavista kappaleista tihkuu vielä kolmen vuosikymmenenkin jälkeen itseinhoa, pitkään patoutunutta aggressiivisuutta, tukahdutettuja rakkaudentuntoja ja silkkaa patoutunutta vittuuntuneisuutta ympäröivää maailmankaikkeutta kohtaan. Albumin musiikillinen anti ei kuitenkaan syöksy kuulijan päälle nihilistisenä paatoksena vaan ennemminkin itsetutkiskelua herättävänä, tunnelukkoja avaavana ja katarttisen puhdistautumisrituaalin myötä voimaannuttavana turpasaunana.

Albumin avaava videosingle ”Low Self Opinion” sai albumin ilmestymisen aikaan osakseen runsasta rotaatiota MTV:n vaihtoehtorock-ohjelmistossa. Toisesta ääripäästä olevat pitkät, varioivuudessaan jamihenkiset ”Do What You Do”, ”Almost Real”, ”Blues Jam” sekä albumin räjähtävän orgaaninen lopputulema ”Just Like You” eivät lähemmäs kymmenen minuutin mitassaan luonnollisestikaan soveltuneet radiosoittoon.

”The End Of Silence” nosti Rollins Bandin kuitenkin kertaheitolla punkin katkuisesta undergroundista katu-uskottavimpien maailmanluokan vaihtoehtorock-yhtyeiden joukkoon. Samaan aikaan Henry Rollins alkoi itse saada laajempaa huomiota monipuolisena musiikin, kirjallisuuden, spoken wordin, kulttuurin ja elokuva-alan moniottelijana.