Päivä, jolloin hirviö kasvoi uusiin mittoihin – klassikkoruodinnassa Entombedin Wolverine Blues
Ruotsi oli skandinaavisen death metalin kehto, ja joukon kärjessä marssi Nihilist -yhtyeen raunioista syntynyt Entombed. Nihilist kaatui nuorten miesten kykenemättömyyteen selvitellä asioita puhumalla, mutta materiaali siirtyi bändiltä toiselle. Bändin voimahahmo oli musiikillinen monilahjakkuus Nicke Andersson, ja yhtyeen debyyttialbumia ”Left Hand Path” pidetään yleisesti yhtenä genren johtotähtenä. Levyn myötä kuuluisuuteen sinkoutuivat myös tuottaja Tomas Skogsberg sekä hänen Sunlight -studionsa. Puhuttiin Sunlight-soundista ja Entombed-soundeista, joiden suurena ”salaisuutena” oli ilmeisesti Boss HM-2 -pedaali ja bändin vahvistimet. Tosin soundin luomisen takana ei liene ollut Skogsberg, vaan kunnia kuuluu soittaneelle ja osasta ”Left Hand Pathin” musiikista vastanneelle Leif Cuznerille. Samassa studiossa myöhemmin äänittänyt Amorphis tosin sanoi, että kyllä studiossa jokainen saa haluamansa soundin.
Yhtyeen maine ei ainakaan laskenut seuraavalla ”Clandestine” -levyllä, joka on minulle kuolonkorinan saralla kenties se rakkain levy. Yksi epäkohta levyllä kuitenkin on, ja se on vokalisti LG Petrovin puuttuminen yhtyeen riveistä. Hän ja Andersson olivat riitaantuneet jostain (huhun mukaan naisesta) ja LG sai monoa. Levyllä laulajaksi oli merkitty Johnny Dorcevic, mutta livenä miehen ääni oli kovin erilainen levyyn verrattuna. Monta vuotta asian kiistettyään Andersson myönsi itse örisseensä levyn. Sen verran yhtyeen jäsenet olivat ihmisinä kasvaneet, että riidat pystyttiin lopulta ratkaisemaan puhumalla, ja yhtyeen ainoa oikea keulakuva LG palasi riveihin.
Keväällä 1993 maailma sai maistiaiset uudesta Entombedista, kun ”Hollowman” -ep julkaistiin. EP antoi kuvan yhtyeestä, joka oli laajentanut soundiaan ja koko musiikillista repertuaariaan, olkoonkin, että mukana oli ”Serpent Speechin” kaltaisia rypistyksiä. ”Hollowman” oli kuitenkin bändin mittapuulla hidas biisi, jossa oli kyllä tarttuvuutta, mutta menneisyyden materiaaliin verrattuna kovin erilainen. Tietysti edelläkävijän rooliin kuuluu se, että ei jäädä paikoilleen tarpomaan, mutta varauksetonta ihastusta EP ei ensi alkuun aiheuttanut. Samaisena kevääänä bändi kävi Lepakossa paiskaisemassa huikean setin, ja läsnä oli myös levyiltä kuulumaton huumori. Se vähän rauhoitti pahimpia huolenaiheita.
Bändin levy-yhtiö Earache oli sopinut yhteistyökuvioista ison Columbian kanssa, ja samaan sotkuun joutui myös Entombed. Bändin ilmoitettua levyn nimen, lamppu oli välähtänyt Columbian markkinointiosaston toimistossa. He olivat päätelleet nimen liittyvän sarjakuviin ja ottivat yhteyttä Marvel -sarjakuvayhtiöön, jonka suosittu hahmo Wolverine oli. Kaikkien yllätykseksi Marvel lähti seikkailuun mukaan, ja levyn ensipainoksessa on jopa kyseinen hahmo mukana kannessa, pieneen painokseen liitettiin myös sarjakuva mukaan. Andersson ei tosin ollut lainkaan tyytyväinen ja kielsi kaiket yhteydet sarjakuvaan. Nimi tuli kuulemma James Ellroyn kirjasta. Columbia sai kuitenkin ujutettua Marvel-meininkiä myös yhtyeen videolle. Tämä ei varsinaisesti aiheuttanut riemun kiljahduksia bändissä, sillä heillä oli ollut sukset ristissä aikaisemmin jo myös Earachen kanssa. Ilmeisimmin Marvel-painos liitteineen oli aika pieni, enkä itse ole koskaan saanut kunniaa pitää sellaista käsissäni. Oman kappaleeni tilasin heti ilmestymisen aikoihin Spinefarmin ansiokkaasta postimyynnistä. Omassa versiossani on se tunnetuin kansi, joka näyttää maapalloon kivikoristeilla taotulta pääkallolta. Kannesta ovat vastuussa Nicke Andersson sekä kitaristi Alex Hellid, ja kyllähän se selkeästi tumman ja punaisen tyylikkäällä yhdistelmällä poikkeaa vallalla olleesta Dan Seagrave -tyylistä, joka toki oli hienoa sekin. Yhtyeen logokin oli vaihtunut perinteisestä selkeämpään, kuin mahdollista muutosta alleviivaten.
Levyn avaava ”Eyemaster” on ehkä levyn selkein viittaus bändin menneisyyteen ja juuriin. Pillastuneen hirvilauman lailla murskaava biisi alkaa kitarankierrolla ja keskitempoisella riffillä. Sitten portit aukeavat ja tempo nousee samalla kun leijonan lailla karjuva LG aukaisee suunsa. Biisissä on sovituksellisesti sekoitettu sopivasti hitaampia ja nopeampia osia, soolon ollessa niin Entombedia kuin vain voi olla. Tekstissä LG käsittelee omaa olevaisuuttaan elämän pyörteissä ikuisuuden ja uskonnon teorioiden porteilla.
Mainos päättyy
Toisena oleva ”Rotten Soil” alkaa myös täyteläisen raskaalla riffillä. Biisi on varmasti juuri myöhemmin mainitun death ’n’ rollin malliesimerkki, sillä sävellyksessä yhdistyvät rokkaava svengi, raskaat riffit, LG:n huuto ja pienenä hauskana lisänä biisin hiljaiseen kohtaan kuiskattu ”666”.
Kolmas raita ”Wolverine Blues” julkaistiin jo ”Hollowman” -EP:llä instrumentaaliversiona. Nyt lihaa luiden ympärillä on sanojen muodossa ja tekstissä, jossa LG julistaa ”I’m a misanthropical breed” ja se lienee avainlauseita kuvaamaan tekstien sisältöä. Ehkä misantropiaa enemmän tekstit kyseenalaistavat yhteiskunnan ja uskonnon valmiiksi ajattelemia malleja.
Neljäntenä soiva ”Demon” viitannee tarinallaan aiemmin mainittuun James Ellroyn kirjaan. Kappale alkaa murskaavan hitaana, mutta puolessa välissä siirtyy rokkaavampaan ulosantiin. Biisissä on havaittavissa Entombedille aiemmin täysin vieraita elementtejä, mutta silti biisi kuulostaa kovin kotoisalta ja yhtyeelle kuuluvalta.
A-puolen päättävä ”Contempt” sisällyttää alkumelodiassa itseensä hieman ”Left Hand Path”-maailmaa, mutta muuten sisältö on samassa linjassa uudemman materiaalin kanssa. Hidasta, raskasta ja tunnelmaltaan sellaista, että tekstissä ollut lause ”humanity is the biggest cancer ever to be seen” aiheutti aikanaan jo lukioaineeseen upotettuna keskustelun opettajan kanssa. Voi sittemmin tapahtuneiden kouluampumisten jälkeen tehdä saman tänä päivänäkin.
Mainos päättyy
B-puolen avaava ”Full Of Hell” ei juurikaan poikkea muusta materiaalista, vaan sama vaaniva hidas/keskitempoinen raskaus ajaa kuulijaansa nurkkaan ahdistavalla tunnelmalla. Biisiä kuunnellessa hiipii myös mieleen, että vaikka LG:n suoritus ei kyseisessä biisissä ole mitenkään erityisen esiin nouseva, niin on ”taivaan lahja”, että hän sai jäsenkirjansa takaisin.
”Blood Song” -biisissä Andersson on hienosti napannut uudelleen käyttöön Alice Cooperin ”Billion Dollar Babies” -biisin rumpuintron. Sen verran se on suora laina, että tuskin vahinko. Käytämme siis sanaa kunnianosoitus. Muutenkin biisi hieman eri tavalla toteutettuna olisi ollut yhtä kotona varmasti 70-luvullakin. Biisin vampyyrimainen tarina olisi sopinut Cooperin repertuaariin vallan hyvin.
Aiemmin julkaistu ”Hollowman” on yksinkertaisen tarttuva renkutus, mutta ei ehkä kuitenkaan vahvinta klassikkoantia. Kappaleessa leijailee vähän samanlainen ”hittihakuisuuden” ilmapiiri kuin Paradise Lostin ”The Last Time” -biisissä. No, kyllähän biisiä tulee silti ihan hyvin mielin aina hoilattua mukana.
”Heavens Die” ei sinällään suuresti poikkea muusta levystä hyvässä eikä pahassa, mutta Andersson rumpujen takana tuntuu olevan erityisen innoissaan iskiessään fillejä toisensa perään. Kitarakuviot pakottavat myös seuraamaan itseään, ne vaihtelevat sorminäppäryyttä vaativista suorempiin vetoihin. Mainio biisi kaikkinensa, mutta ei mitenkään erityisesti erottuva.
Mainos päättyy
Levyn päättävä ”Out Of Hand” on sitten klassikko ja erottuva, kuin ilotyttö kirkossa. Rokkaava biisi on välittömästi mukaansa tempaava ja sisältää kaikki musiikin nerouden tunnusmerkit. Yksi maailman tarttuvimmista kertosäkeistä kruunaa koko rallin, sillä on mahdotonta olla yhtymättä LG:n karaokekaveriksi ”Jesus Christ, lord of flies, in disguise”-huutoon. Väitän, että biisi on ollut monelle aikaisemmin bändiä kuuntelemattomalle portti Entombedin maailmaan mainiolla yhdistelmällä perinteistä rokkia ja kuoloa. Bändi on tuskin heittänyt levyn ilmestymisen jälkeen yhtään keikkaa soittamatta tätä biisiä. Columbia muuten tiputti tämän myöhemmin sinkkunakin julkaistun kappaleen omalta versioltaan. Uskomatonta typeryyttä, mutta ehkä teksti sohaisi liikaa Amerikan suhteellisen konservatiivisia mielipiteitä kertosäkeessä mainitusta hahmosta.
Soundin ja tyylin laajentaminen oli varmasti oikea ratkaisu, sillä se vei yhtyeen seuraavalle tasolle, tuoden mukanaan muun muassa ensimmäisen kiertueen uudella mantereella. Bändi kiinnitti lisääntyneillä rokki-ja jopa garagemaisilla vaikutteilla sellaistenkin kuulijoiden huomion, joille yhtyeen vanha death metal oli liian rajoittunutta. Tämä oli Anderssonin mukaan luonnollista kehitystä eikä esimerkiksi Columbia-diilin aiheuttamaa painostusta. Mistään mainstream-levystä on silti turha puhua, sillä kyllä raskautta ja murhaa sävelistä ja laulusta löytyy edelleen. Tämä hieno symbioosi on varmasti painavin syy siihen, että levystä tuli kaupallisesti Entombedin menestynein. Levy äänitettiin jälleen Skogsbergin johdolla Sunlight -studiolla, joten Amorphiksen sanat studion soundeista pitivät täysin paikkansa.
Mielestäni levystä löytyy sopivaa vimmaa ja ärhäkkyyttä, mutta ensimmäisten levyjen nuoruuden raivoon se ei yllä. Sitä se kehittyminen ja kypsyminen teettää, ja ”Wolverine Bluesin” aikoihin yhtyeen tyyliä ryhdyttiin kutsumaan death ’n’ rolliksi. Se onkin sopiva titteli musiikillisen annin laajentuessa perinteisen hiekkalaatikon ulkopuolelle. Levy jäi yhtyeen viimeiseksi alkuperäisellä kokoonpanolla, sillä seuraavaan levyyn mennessä basisti Lars Rosenberg oli vaihtanut maisemaa. Kaiken kaikkiaan ”Wolverine Blues” on monelle SE Entombed-albumi ja itselleni ehdottomasti bändin top 3:ssa. Onhan tämä nyt piru vie aivan älytön albumi ja ihme, jos jollakin ei ala jalka vipattamaan ja kädet hakeutumaan ilmasoittimille.
Kappalejärjestys:
Eyemaster
Rotten Soil
Wolverine Blues
Demon
Contempt
Full Of Hell
Blood Song
Hollowman
Heavens Die
Out of Hand
