Pakanafolkin ajatonta juhlaa – Faun ja Emian Tavastialla
”Kylminkin talvi päättyy kevääseen ja pimeinkin yö auringonnousuun,” toteaa odotettu Saksan-vieras lähes täydellä Tavastialla. Pakanafolk-yhtye Faunin oli määrä saapua Helsinkiin konsertoimaan jo vuonna 2020, mutta vallitsevien olosuhteiden johdosta keikkaa siirrettiin kahteen otteeseen. Vuonna 2002 perustetusta kansanmusiikin taiturista päästiin viimein nauttimaan 7. maaliskuuta, mutta keikkaa varjostivat tällä kertaa toisenlaiset myrskypilvet. Kiertueiden kustannukset ovat kasvaneet niin paljon, että moni yhtye on suosiolla jäänyt kotiin ja perunut keikkojaan. Faunillekin kuulemma huomautettiin, että kiertueesta on tulossa kallis. Faniensa iloksi yhtye päätti kuitenkin lähteä matkaan – ja setlist.fm-sivuston mukaan ensimmäistä kertaa Suomeen.
Ja mikä meitä odottikaan! Faun loihti perinnesoittimillaan niin suuria voimia, että Tavastian rakenteetkin saattoivat värähdellä niiden lumouksessa. Oli kyse sitten nerokkaan tarttuvista ja eloisista muun muassa vanhaa sarvipäistä jumaluutta ylistävistä kappaleista tai yleisön ällistyttävistä suosionosoituksista, jäi keikka mieleen pitkäksi aikaa. Mutta ennen kuin sukellamme Faunin pakanalliselle polulle, astukaamme illan avanneen Emianin noitasapattiin.
Emian – noituutta ja tehdasääniä
Kampiliira laulaa hämyistä melodiaansa, ja taustanauhan manaukset jäädyttävät ajan. Vaikka italialaisduo Emian kuvailee itseään pakanafolkiksi, on tunnelma nyt kuin okkulttisessa diskossa. Perkussiot viettelevät tanssiin juuri niin kuin noitasapattia käsittelevältä kappaleelta voi odottaa. Tässäpä vasta on laadukasta ja omaperäistä musiikkia.
Mainos päättyy
Emian julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2016, mutta omiin korviini yhtyeen musiikki kantautui vasta tällä sen ensimmäisellä Suomen-keikalla. Multi-instrumentalisti Emilio A. Cozza ja laulusta, perkussiosta ja kelttiharpusta vastaava Anna Cefalo ovat iskeneet suoraan kultasuoneen ainakin keikan perusteella. Pakanafolk kuuluu lähtökohtaisesti suosikkigenreihini, mutta niin moneen verrokkiinsa verrattuna Emian uskaltaa kuulostaa muultakin kuin pelkältä b-luokan Wardrunalta, ja avainasemassa lienee omien paikallisten perinteiden esiin tuominen. Jokainen Tavastialla esitetty kappale on joko suoraan perinnelaulu tai yhtyeen tulkintaa sen kotiseudun perimätiedosta. Nuo teemat eivät tunne rajoja, sillä niihin oli helppo samaistua myös suomalaisena.
Surullisin ja kenties voimallisin veto jätettiin viimeiseksi: Kappaleessa keskiöön pääsivät naiset, jotka ovat työskennelleet tupakkatehtaalla huonoissa työoloissa. Yhtye kertoi laulun olevan sille tietynlainen vastarinnan ja kapinan symboli, joskin se kehottaa perehtymään tarkemmin yksityiskohtiin. Kun seesteiseen folk-musiikkiin pureutui kiinni tehtaan sireenien ulvonta, tuli kyseinen vääryys ja ristiriita hienosti esiin myös musiikillisesti.
Emian käsitteli instrumenttejaan ja yleisöään niin suvereenisti, että toivottavasti seuraavaa Suomen-keikkaa ei tarvitse odottaa kauan. Pidin itse eniten perkussiovetoisimmista kappaleista, mutta en olisi osannut odottaa Faunille parempaa lämppäriä. Varsinkaan, kun yhtye oli minulle ennestään täysin tuntematon. Ensi kerralla sitten pidempi soittoaika, eikö?
Faun – säkkipillistä sarvipäihin
Joskus kiertue viivästyy niin paljon, että välissä ehtii ilmestyä uusi albumi. Niin kävi saksalaisen Faunin kohdalla. Folk-veteraani lähti pois suurten levy-yhtiöiden hyppysistä ja julkaisi vuonna 2022 ”Pagan”-nimisen albumin oman Pagan Folk Records -levy-yhtiönsä kautta. Tällä yhdennellätoista albumillaan Faun lähestyy pakanuutta useista eri näkökulmista aina skandinaavisesta ja kelttiläisestä mytologiasta suomalais-karjalaiseen Väinämöiseen. Paria täytekappaletta lukuun ottamatta kyseessä on sen verran hieno teos, että odotukseni keikkaa kohtaan nousivat entisestään.
Ja erinomaisesti niihin vastattiinkin. Koko kuusihenkinen kokoonpano huokui paitsi muusikon ja esiintyjän ammattitaitoa mutta myös silkkaa soittamisen iloa. Perinnesoittimet pääsivät loistamaan ansaitsemallaan tavalla. Erityisen komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa olivat kampiliira ja säkkipilli, joka sai yleisön villiintymään täysin. Esimerkiksi Heilungin mahtipontisiin ja teatraalisiin esiintymisiin verrattuna Faun on ilahduttavan hilpeä. Yleisöä nauratettiin paperille etukäteen kirjoitetuilla suomenkielisillä rivouksilla, ja sitä puhuteltiin varsin karismaattisesti. Tottahan toki yhtye myös huudettiin takaisin lavalle, kun keikka oli muka loppumaisillaan.
Vaikka Faun on musiikillisesti lähempänä Corvus Coraxia kuin Heilungia tai Wardrunaa, löytyy hauskanpidon alta henkistä ruokaa sitä janoaville. ”Nyt siirrymme keikan vakavaan osioon. Esitämme tästedes rituaaleja, emme kappaleita”, julisti keulahahmo Oliver Satyr muutaman hilpeämmän vedon jälkeen. Loppua kohden päästiinkin jo lumoavaan tanssiin, jossa ylistettiin vanhaa sarvipäistä jumaluutta. Viimeiseksi säästetty ”Hymn to Pan” iski niin syvälle, etten tule varmaan koskaan saamaan sitä pois alitajunnastani. Onneksi en haluakaan.
Toinen erityisen jylhä veto oli ”Odin”, jonka Faun kirjoitti yhdessä lempiyhtyeeni Wardrunan keulahahmo Einar Selvikin kanssa. Selvik on vihkiytynyt pohjoismaisiin perinteisiin ja valitsi kappaleen lyriikaksi säkeitä muinaisnorjalaisesta Hávamál-runosta, joka on mielletty Odinin itsensä puheeksi. Riimumagiaa käsittelevä kappale erottui koko muusta keikasta melankolisemmalla tunnelmallaan ja onnistui tuomaan skandinaavista sielunmaisemaa käsinkosketeltavaksi. Faun on joskus esittänyt kappaleen yhdessä Selvikin kanssa, mutta hienolta se kuulosti näinkin.
Mainos päättyy
Pelkkää ilotulitusta keikka ei kuitenkaan ollut. Uusimmalla ”Pagan”-albumilla on pari pitkäveteistä täytekappaletta, ja jostain syystä toinen niistä oli päätynyt settilistaan. Skottilaisen balladin inspiroima ”Tamlin” kertoo viihdyttävän tarinan, mutta se ei paria melodiaa lukuun ottamatta herätä minussa suuria tunteita. Keikkaan ei mahtunut mielestäni muita huteja, mutta puolivälin tienoilla esiin kaivettu talharpa sai aiemmat kappaleet kalpenemaan. Keikan alkupuolellakin kuultiin hyviä vetoja, mutta tämän jouhikon sukulaissoittimen ääni nosti Faunin musiikin seuraavalle tasolle. Mitä esiintymiseen tulee, olisi erään kappaleen kaksimielisen esittelypuheen voinut kokea vaivaannuttavaksi, vaikka se ei ollutkaan rivoimmasta päästä. Toisaalta yleisö vaikutti pääosin räkättävän näille jutuille, ja Faun on tietoisesti jättänyt ”Tamlin”-kappaleesta pois alkuperäisten balladien ongelmallisiksi katsomiaan elementtejä.
Faunin keikan odottaminen tuntui ikuisuudelta, mutta yhtye onnistui ylittämään korkeat odotukseni ja luomaan yleisön kanssa unohtumattoman illan. En ole eläessäni kuullut yhdelläkään klubikeikalla yhtä äänekkäitä suosionosoituksia, joten olen tuskin yksin ajatusteni kanssa. Nyt, kun Faun ja viime syksynä Ääniwallissa esiintynyt ranskalainen Skáld ovat vetäneet hyvin yleisöä omille keikoilleen, soisi jonkun järjestävän Suomessa tällaiseen musiikkiin keskittyvän festivaalin. Tai jos sellainen on jo olemassa, kertovan minulle asiasta.
Kuvat: Niko Sihvonen / Rocktografia
Teksti: Teemu Esko
Mainos päättyy
Emian Instagramissa
