Pakanajuhlat Itämeren aalloilla – Nordic Metal Cruise 2021
Keikkakuume on käsitteenä saanut korona-aikana uuden merkityksen. Siinä missä ennen kevättä 2020 tulevia keikkoja odotti pääsääntöisesti isompi tai pienempi innostuksen kipinä rinnassa poltellen, on covid-19 pandemia eriasteisine rajoituksineen sysännyt positiiviset ennakkofiilistelyt osittain tai kokonaan paitsioon. Tilalle on tullut mieltä kaihertava jännitys, missä vaiheessa eetteriin paukahtaa uutinen keikan perumisesta tai siirtämisestä johonkin hamaan tulevaisuuteen. Ja kuten monien keikkojen ja kiertueiden kohdalla on jo ikävän moneen kertaan saatu huomata, uuden päivämäärän asettaminen keikalle kuin keikalle ei takaa mitään muuta, kuin samaisen perumisjännityksen (ja usein pettymyksen) kokemista uudelleen ja uudelleen.
Niinpä oma kihelmöintini viime viikonloppuisen Nordic Metal Cruisen osalta alkoikin vasta bussimatkalla Turun satamaan, kun keskustan pysäkillä kulkupeli täyttyi ääriään myöten ilmeisen hyvät pohjat jo vetäneestä hevikansasta. Satamaan saavuttua risteilyhaaveet saattoivat vielä karahtaa karille, mikäli matkustaja ei läpäissyt paikan päällä suoritettua pikatestiä. Tämän etapin saattoi välttää, mikäli laivaan pyrkivällä oli esittää todistus kahdesta rokoteannoksesta tai korkeintaan 48 tuntia vanha negatiivinen koronatestitulos. Pikatestausasemalle johtavasta jonosta päätellen todella moni oli päättänyt jättää risteilykokemuksensa juuri tämän oljenkorren varaan. Oman testituloksen saatuani oli aika astua laivaan ja antaa aaltojen viedä mennessään. Matkan säestyksestä vastasivat Moonsorrow, Ensiferum, Verikalpa, Swallow the Sun ja Stereo Terror.
Hieman ennen iltayhtätoista, laivan jo seilatessa hyvää vauhtia kohti Tukholmaa, kävi askeleeni kohti risteilyn jokaisen yhtyeen esiintymisareenana toimivaa Club Voguea. Parin tax free-puodista poimitun vahvan lonkeron jälkeen mieli oli kevyt ja valmis vastaanottamaan Moonsorrow’n pakanaiset sulosävelet, joita yhtye saapui toimittamaan lavalle tismalleen aikataulussa. Ilo ampaisi ylimmilleen heti keikan aluksi, kun tajusin, että ämyreistä vyöryvä avauskappale oli ”Ukkosenjumalan poika”. Kyseessä on yksi henkilökohtainen Moonsorrow-suosikkini, jota en vielä ollut päässyt harmikseni livenä kuulemaan. Keikan ote ei tästä hellittänyt tuumaakaan, kun Moonsorrow tykitti 75 minuutin soittoaikaansa todellisen hittikimaran, niin rahvaanomaiselta kuin tuo ilmaisu tämän bändin kohdalla kuulostaakin. Moonsorrow kuljetti eepoksillaan ruotsinlaivan yleisöä sulavasti tunnelmasta toiseen. ”Kylän päässä” sai tanssilattialla vipinää punttiin yhdellä jos toisellakin viikingillä, ja viisitoistaminuuttiset ”Ruttolehto” ja ”Haaska” itsessään sisälsivät huippu- ja suvantokohtia vähintään yhden keikan tarpeiksi. Keikan jälkipuoliskolla soitetut ”Raunioilla” ja ”Jumalten kaupunki” olivat korvilleni aivan erityistä mannaa, sillä ”Suden unen” ohella nimenomaan ”Kivenkantaja” oli aikoinaan se albumi, jonka myötä bändin löysin. ”Sankaritarinan” myötä keikka sai arvoisensa päätöksen, enkä juuri tämän parempaa avausta Nordic Metal Cruiselle olisi voinut toivoa.
Moonsorrown’n jälkihuuruissa kelpasi odotella Ensiferumia, joka aloitti oman osuutensa hieman aikataulusta jäljessä yhden aikaan yöllä. Jos henkilökohtaisella tasolla Moonsorrow veikin musiikillisesti voiton illan pakanametallikaksikosta, niin Ensiferum vei ehdottomasti pisteet kotiin live-energiallaan. Siinä missä Moonsorrow loisteliaisuudestaan huolimatta joutuikin hieman odottaa yleisön lämpenemistä, Ensiferumin keikkaa eli koko yleisö joka solullaan ”Andromedan” ensitahdeista lähtien. Ensiferum lukeutuu omalla kohdallani niihin bändeihin, joiden olemassaolosta olen tiennyt jo iät ja ajat, mutta joihin ei koskaan ole syystä tai toisesta tullut perusteellisemmin syvennyttyä. Niinpä yhtye vetikin hyvässä mielessä maton jalkojeni alta hurmoksella, jonka se silmämääräisen vaivattomasti sai yleisössä aikaan. Kyse ei missään nimessä voinut olla vain juhlaväen juhlakunnon tasosta, sillä matkustajilla oli kyllä ollut aikaa repiä märkää jo ennen Moonsorrow’n vetoa. Keikkatilanteessa Ensiferum oli edeltäjäänsä selvästi ulospäinsuuntautuneempi ja kappaleensa nopeatempoisempia, mikä vääjäämättä heijastui myös yleisöön. ”From Afar” piiskasi tanssilattian väen jo satoja rock- ja metallikeikkoja todistaneet silmäparini häkellyttävään moshpittiin. Suvantokohtia keikalla ei juuri ollut, ja jossain vaiheessa yleisö huusi ”we want morea”, vaikka yhtye ei tehnyt elettäkään poistuakseen lavalta. Ensimmäisenä encorena kuullun ”Token of Timen” aikana sydäntä lämmitti erityisesti, kuinka moshpitissä kaatuneita taistelijoita oltiin heti auttamassa ylös useamman käsiparin voimin. ”Into Battlen” myötä ensimmäinen risteilypäivä saatettiin omalta osaltani onnelliseen loppuunsa, ja oli aika vetäytyä hyttiin lataamaan akkuja seuraavan päivän koitoksia varten.
Paluumatkalla Tukholmasta Turkuun risteilyväkeä Club Voguessa ilahduttivat Verikalpa ja Swallow the Sun. Ensiksimainitun aloittaessa osuutensa neljältä iltapäivällä paikalla ei syystä tai toisesta ollut vielä suurtakaan yleisöryntäystä, mutta tilanne korjautui varsin mukavasti keikan edetessä. Verikalpa ei ollut itselleni täysin uusi tuttavuus, sillä olin nähnyt bändin livenä kerran aikaisemminkin näiden toimiessa Primordialin lämppärinä helmikuussa 2017. Näiden vuosien aikana yhtye ei ole ollut itselläni tarkemmassa syynissä, joten jälleennäkemiseen sisältyi sopivissa määrin haikeutta ja uteliaisuutta, miten orkesterilla mahtaa nykyään pyyhkiä. Mikään varsinainen yleisömagneetti yhtye ei vieläkään ole, mutta ruotsinlaivalla uuteen nousuun pyrkivän juhlaväen viihdyttäjänä homma näytti toimivan mallikkaasti. Yksi risteilyn riemukkaimmista hetkistä eittämättä koettiin, kun joku yleisöstä keksi kokeilla vanhaa kunnon letkajenkkaa. Tempaus oli jymymenestys, sillä eturiviä lukuunottamatta kaikki tanssilattialla seisoskelleet siihen ennen pitkää liittyivät. Bändiä näky miellytti siinä määrin, että kiipparisti yllytti yleisön samaan temppuun vielä toistamiseen. Toisella kierroksella jenkka hajosi lopulta kunnon moshpitiksi. Verikalpa hoiti tonttinsa yleisön herättelijänä varsin mallikkaasti, mutta jossain vaiheessa keskenään melko samankaltaisten biisien vyöry kävi varsin monotoniseksi kuultavaksi, ja ehdin jo miettiä, olisiko yhtyeellä ylipäätään potentiaalia yli tunnin liveaktiksi. Verikalvan kahdentoista biisin setistä mieleen jäivät ainakin ”Varjosahti”, ”Rautatammi” ja ensisoitossa ollut uusi kappale ”Taisto”.
Ennen maihinnousua oli vielä Swallow the Sunin vuoro kantaa raskas kortensa tähän mennessä todella folk-painotteiseen kekoon. Intron aikana savuverhon hiljaa haihtuessa huomio kiinnittyi ensiksi bändin taustakankaaseen, jolla komeili ”When a Shadow Is Forced into the Light”-albumin kannesta tuttu hahmo. Bändin jäsenet astelivat lavalle yksitellen, ja pian ”The Giant”-kappaleen ensisävelet jo soivat salissa. 12-minuuttisen eepoksen loisteliaisuudesta huolimatta mielessä kävi, että ruotsinlaivan yleisö ja miljöö huomioiden olisi ehkä ollut bändiltä parempi ratkaisu keskittyä kokonaan suoraviivaisempaan materiaaliin, jota Swallow the Sunin katalogista löytyy kyllä tunnin soittoajan tarpeiksi. Kappale kuitenkin viritti yleisön juuri oikeanlaiseen tunnelmaan, ja loppukeikka kuluikin nimenomaan lyhyempien biisien parissa. Soundit Swallow the Sunilla, kuten muillakin risteilyn esiintyjillä, toimivat hyvin, ja erityisesti Juuso Raatikaisen rumputyöskentelyn kuuntelu nostatti muikean hymyn huulille. Keikka päättyi todelliseen hittikimaraan mallia ”Firelights”, ”Stone Wings” ja ”Swallow”, joista viimeisin sai komeaa lisäpotkua Jaani Peuhun koskettimistaan loihtimista ääniefekteistä. Swallow the Sunin tulevan ”Moonflowers”-albumin julkaisutiedotteessa paljastettiin, ettei Peuhua tulla näkemään tämän albumisyklin keikoilla miehen ollessa kiireinen oman Mercury Circle-yhtyeensä kanssa. Peuhu juhlisti toistaiseksi viimeistä Swallow the Sun-keikkaansa paitsi antamalla huikean panoksen yhtyeen live-soundiin, myös pistämällä koskettimensa päreiksi keikan lopuksi.
Risteilyn loppujuonnossa vihjailtiin, että jatkoa Nordic Metal Cruiselle olisi luvassa. Kuluvalla viikolla vihjailut saivat vahvistuksen, ja seuraavan kerran festivaali seilaa Turun ja Tukholman väliä ensi helmikuussa. Järjestelyt risteilyllä toimivat hyvin lukuunottamatta hieman puutteellista tiedottamista. Ainakin jokaiselle matkustajalle jaettava fyysinen infopamfletti kaikkine aikatauluineen olisi ollut poikaa, sillä nyt tieto oli muistettava hakea ennakkoon Facebookista. Laivan henkilökunta vaikutti olevan asianmukaisen rennolla tuulella, joskin juomien viemistä tanssilattialle valvottiin haukan katsein. Club Voguessa oli näennäinen maskipakko, jota ainakin ensimmäisenä risteilypäivänä sovellettiin varsin suvaitsevaisesti. Tieto lepsusta linjasta oli ilmeisesti kirinyt ylemmille tahoille, sillä risteilyn toisena päivänä asiasta oltiin jo paljon tarkempia. Kokonaisuudessaan risteily oli oikein onnistunut ja jätti tyytyväisen jälkimaun, joten ensi helmikuun koittaessa en keksi mitään syytä olla suosittelematta tätä seikkailua jokaiselle metallinnälkäiselle.
Teksti: Ossi Kumpula
Kuvat: Serena Solomon
Mainos päättyy