Palehørse yhdistelee taidokkaasti kirjavan määrän vaikutteita – arviossa yhtyeen uusin albumi ”Hunting Grounds”

Tamperelainen Palehørse julkaisi marraskuun 15. päivä uusimman levynsä ”Hunting Grounds”. Kyseessä on yhtyeen nykyisellä nimellä julkaistu toinen pitkäsoitto. Aikaisemmin Amendfoilina tunnettu, trioksi nitistynyt yhtye ehti julkaista vanhalla nimellään useamman demo-/ EP-liudan lisäksi kaksi täysmittaista albumia, joista jälkimmäinen ”Empyrean & Ophidian” julkaistiin päivitettynä versiona bändin uudistumisen yhteydessä myös Palehørsen nimellä.

Bändin siirryttyä norjalaisen Indie Recordsingin leiriin on sen saundipuoli kokenut muutoksen, vaikka kappaleiden olemus ja bändin perusidea on säilynyt varsin samana. ”Empyrean & Ophidianin” uusintajulkaisun ”Palehørse” äänimaisema oli alkuperäisversioon verrattuna pelkistetty, treenikämpän kuuloinen ja hieman Kvelertak-vivahteinen paketti. Tuotannon ja kappaleiden perushengen osalta Palehørse jatkaa uusimmalla levyllään samalla linjalla kuin neljä vuotta sitten ilmestyneellä nimikkoalbumilla bändin yhdistellessä luonnollisesti varsin kirjavan kattauksen vaikutteita.

Ensimmäiset ”Hunting Groundsilta” julkaistut sinkut eivät lupailleet ihmeitä. Siinä ei tosin ole bändin kohdalla mitään uutta, sillä alun perin ”Empyrean & Ophidianinkin” sinkkunostoiksi päätyivät laadukkaan kappalemateriaalin seasta varsin ihmeelliset valinnat ”The Passenger” ja ”Pale Horse”. Vasta ”Hunting Groundsilta” kolmantena sinkkuna pamautettu ”Skeleton Shuteye” herätti kiinnostuksen tulevaa albumia kohtaan.

Levy alkaa taustahoilailujen siivittämänä keskitempoisen ”Revivalin” merkeissä. Kappale etenee rennon rockahtavasti sisältämättä mitään erityisen mieleenjäävää. Toisena kajahtava ”Deathless Endeavor” lukeutuu välittömästi levyn kärkibiiseihin, eikä vähinten ällistyttävän kauniin pääriffinsä ansiosta. Järjestyksessään toisena singlenä julkaistu ”Magnetism” alkaa myös komealla riffittelyllä muttei muuten aivan onnistu lunastamaan korkeita odotuksia, jotka bändin ilmeisen erinomainen aiempi tuotanto on saanut aikaan. On sen sijaan vaikea kuvitella paljon parempaa rock-biisiä kuin neljännen raidan paikkaa pitävää ”Skeleton Shuteye” on. Biisin kertosäe on sen luokan suussa sulavaa rosinamunkkia, että kappale on jäänyt vastustamattomasti pakkosoittoon.

Rässihengessä starttaava ”The Sweetest Bloods” edustaa levyn äkäisempää laitaa. Yllätyksellisesti poukkoileva napakka, metallihenkisempi rykäisy oikeuttaa helposti paikkansa soittolistalla. Rauhallisesti käynnistyvä ”We Created This Silence” on hämyinen, tunnelmiltaan varsin kirjava pläjäys, joka kuvaa yhtyeen musiikkia siinä mielessä osuvasti, että vaikka biisi antaa heti ensikuuntelussa jotakin, aukeavat sen varsinaiset salat pikkuhiljaa kuuntelujen myötä – kuitenkin sillä tavalla, ettei niistä ota koskaan täydellisesti selvää. – Ja se on omiaan tekemään bändin levyistä harvinaisen monta kuuntelukertaa kestäviä. ”Aimless In Our Aim” ei ole yhtä vakuuttava esitys, vaikka kappaleen lyhyt keskiosio kerääkin kiitosta.

Uhkaavalla tunnelmalla ajelehtiva ”Revenant (Part I)” on todennäköisesti levyn kuuntelijaystävällisimpiä otoksia. Sitä seuraava ”Promised Land (Part II)” on nostettava yhdeksi levyn tähtihetkeksi. Ansiokkaasti Slayeria muistuttava, kuitenkin kertosäkeeseen rauhoittuva kipale voisi hyvin olla unohtunut rässilegendan pöytälaatikkoon ”South Of Heavenin” nauhoitusten jäljiltä. Levyn päättää ensimmäisenä sinkkunostona julkaistu raskas, paikoitellen Gojiraa jäljittelevä ”Unravel”, joka ei ole mikään varsinainen kruunu kokonaisuudessaan onnistuneelle albumille, vaikka se onkin lopulta ihan kelvollinen kappale varsinkin puhtaan ja tyylitajuisen pre-choruksensa ansiosta.

”Hunting Grounds” on levy, josta vakiintuneemman mielipiteen muodostaminen vie aikansa. Ensimmäiseltä kuulemalta moni kappale tuntui jäävän pliisuksi, mutta niin vain bändille tyypilliseen tapaan Palehørsen arkku alkoi paljastaa kerta kerralta jalokivensä ja salansa. Biisien välillä on tasoeroja, ja kokonaisuudessaan paria alun täysosumaa lukuun ottamatta vahvimmat hetket sijoittuvat levyn loppupuoliskolle. Erityisesti kiitosta ansaitsevat hyvin tuotetut laulut ja taidokkaasti soljuva dynamiikka puhtaampien ja raskaampien osuuksien vaihdosten soljuessa luonnollisesti korostaen biisien mielenkiintoisuutta. Hyvä melodiataju ja arvaamattomuutta ylläpitävä groove on bändin aiempien julkaisujen tapaan säilynyt ennallaan. Saundipuolelta täytyy miinuksena todeta, että rumpujen osalta saundien toivoisi olevan orgaanisemmat, jolloin myös rumpali Samu Hongon taidokas soitto pääsisi enemmän oikeuksiinsa. Palehørsen musiikki toimii toisaalta kokonaisuudessaan näinkin, ja vaikkei ”Hunting Grounds” välttämättä ole Amendfoilin esikoisalbumi ”Skyline Escapen” kaltainen täysosuma, on se kaiken kaikkiaan yhtyeen uralla jälleen yksi kunnioitettava merkkipaalu, joka ansaitsee huomiota vähintään kotimaisen raskaan musiikin kentällä.

Kirjoittanut: Lauri Nieminen