Paluu musiikillisille ja henkisille juurille – Moonsorrow juhlisti ”Verisäkeet”-albumiaan Helsingissä

Pakanametallin kotimainen suunnannäyttäjä Moonsorrow hemmotteli helmikuussa fanejaan 15 vuoden takaisen ”Verisäkeet”-albuminsa juhlakiertueella. Bändin neljäs pitkäsoitto on yksi jo muutenkin upean yhtyeen hienoimmista teoksista, joten tilaisuutta ei sopinut sivuuttaa. Saavuin todistamaan juhlakeikkaa pian ovensa sulkevalle The Circus -klubille Helsingin keskustaan. 

Kiertueen toiseksi esiintyjäksi oli valikoitunut virolainen Loits, joka on sekä rakastettu että vihattu yhtye. Loits lienee maansa tunnetuin ja arvostetuin black metal -yhtye, mutta yhtyeen ura on natsisyytösten varjostama. Erityistä huomiota ovat herättäneet bändin promokuvat, joissa jäsenet poseeraavat SS-miesten univormuissa. Yhtyeen mukaan kyseessä on kunnianosoitus virolaisille sotilaille, jotka taistelivat vastaavissa univormuissa Viroa alistanutta Neuvostoliittoa vastaan. Vuonna 2016 ilmestyneen ”Black Metal: Into The Abyss” -kirjan haastattelussa yhtye toteaa kuitenkin totuudenmukaisesti, että natsi-Saksa omaksui pian saman roolin. Tapahtumien aikana myös virolaisia syyllistyi sotarikoksiin.

En kuitenkaan ota kantaa yhtyeen tai sen jäsenten näkemyksiin vaan keskityn keikkaan.

Loitsin keikka ei ala parhaalla mahdollisella tavalla, sillä laulu ei meinaa kuulua, ja äänentoistossa on muitakin ongelmia. Se ei onneksi kestänyt tolkuttoman kauan, mistä osittainen kiitos kuuluu siirtymiseeni miksauskopin eteen. Mietin jo hetken, soveltuuko The Circus ollenkaan black metal -keikoille.

Ei mene kauan, kun huomaan hytkyväni Loitsin tahtiin. Yhtyeen tuotanto on minulle pääosin täysin vierasta, mutta musiikissa on paljon koukuttavia elementtejä. Musiikissa kuuluu niin pakanametalli kuin skandinaavinen black metal lopputuleman ollessa varsin omaleimainen. Tietyt melodiat ja ratkaisut yllättävät leikkimielisyydellään, mutta minun silmissäni se on erittäin tervetullut lisä. 

Loits on perustettu vuonna 1996, mutta yhtye ei ole ollut kovin aktiivinen viime vuosina. Hiljaiselosta huolimatta yhtyeen esiintyminen on varmaa, jos ei kuitenkaan maailmaa mullistavaa. Laulaja Lembetun lavakarisma on illan esityksen kantava voima. Kiitosta ansaitsee myös rumpali Simo Atso, jonka energistä soittoa on ilo katsoa ja kuunnella. Bändin esiintymisessä on myös parannettavaa. Toinen Loitsin kitaristeista näytti täysin poissaolevalta ja tyytyi lähinnä soittamiseen. Toisaalta koko yhtyeen lavaolemus voisi olla vahvempi. 

Loitsin valttikortti on selkeästi keskitempoiset kappaleet, ja ne jättivät varjoonsa muutamia vähemmän mieleenpainuvia vetoja. Se ei estänyt keikkaa onnistumasta, vaikkei parantamisen kohteita olekaan vaikea keksiä. 

Moonsorrow’n kanssa matkattiin kauemmas historiaan. ”Karhunkynsi”-kappaleen ensimmäiset soinnut johdattelivat pakanalliseen ja maanläheiseen riittiin, joka piti otteessaan yli puolitoista tuntia kestäneen esityksen ajan. Viisitoista vuotta sitten ilmestynyt ”Verisäkeet”-albumi on epäilemättä eräs Moonsorrow’n uran tärkeimmistä albumeista. Yhtye pitää albumia oman tyylinsä kannalta käänteentekevänä, ja sen vaikutus kuuluu yhä. Juhlakiertue on todellakin ansaittu.

Viisitoista vuotta täyttänyt albumi ja noin 25 vuotta sitten perustettu yhtye eivät ole illan ainoat juhlan aiheet. Ilmassa on vapauttava ja ravitseva energialataus, jota yleisö ja esiintyjät lietsovat jatkuvasti kasvamaan. Ajaton tunne valtaa mieleni ja sulkee pois kaikki modernin elämän rasitteet. Yhteisöllisyys ja keikan puhdistava vaikutus näyttelevät suurta roolia keikan onnistumisessa.

Esikristillisessä Ukon vakka -rituaalissa ukkosen ja sateen jumalaa pyydettiin ravitsemaan viljelykset sateellaan. Ravinnon takaaminen oli luonnollisesti välttämätöntä elämän jatkuvuuden kannalta. Samalla maailma saatettiin palauttaa alussa vallinneeseen kaaoksen tilaan, josta se luotiin jälleen ihmiselle suotuisaksi. Alkoholin nauttiminen sekä muu iloittelu ja loitsiminen olivat keskeisessä roolissa tuossa vuoden alun rituaalissa. Ukon maljat saatettiin juoda myös muuna kuivan ajan kautena.

Moonsorrow tarjoaa toisenlaisen ympäristön, mutta lopputulos on sama, mikäli asiaa tarkastellaan sisäisen maailman kannalta. Olo on heti kevyempi – kuin äitimaan syleilemä.

Alkoholi ja hauskanpito ovat läsnä myös Moonsorrow’n johtamassa riitissä – olkoonkin, että yhtye on kaukana kaljoittelulla mehustelevasta folk metalista. Moonsorrow’n kappaleita voidaan pitää nykyaikaisina loitsuina. Jylhä, hurmoksellinen ja ajoittain haikea pakanametalli kantaa selkeästi menneiden sukupolvien voimaa. ”Verisäkeet”-albumin päättävää ”Kaiku”-kappaletta lainatakseni ”kiirii laulu isien kaikuna ain”, tällä kertaa Helsingin The Circukseen.

Tunnelma on lähes epätodellinen, kun ”Verisäkeet” on soitettu kokonaisuudessaan. Varma ja voimakas esiintyminen sekä The Circuksen mittapuulla poikkeuksellisen hyvä äänentoisto varmistivat, että albumi sai veroisensa tulkinnan. Kenties vielä upeampaa oli, mitä sen jälkeen tapahtui. Moonsorrow palasi lavalle aplodien saattelemana ja soitti vielä kolme takuuvarmaa mestariteosta – ”Sankarihaudan”, ”Kivenkantajan” sekä ”Sankaritarinan.” Ensimmäisen osuuden rakentama tunnelataus kasvoi entisestään ja purkautui sykähdyttävän hienosti ”Sankaritarinaan” yhteislaulun saattelemana. Olen pitänyt kaikista näkemistäni Moonsorrow’n keikoista, mutta tällä kertaa yhtye ylitti itsensä.

Kuvat: Hannu Tiainen