Panteran paluu täytti kaikki odotukset torstaina Rockfestissa

Viime vuonna takaisin Hyvinkään lentokentälle rantautunut Rockfest vuosimallia 2023 uhkasi käynnistyä sateisissa ja koleissa merkeissä. Päivystin ikkunan ääressä, käynnistyykö festarointi vilpoisessa värjötellen. Onneksi pilvet väistyivät, ja taivas selkeni juuri ennen ensimmäisten bändien aloitusta.

Ehdin paikalle juuri, kun päälavan avanneen Lordin setti pyörähti käyntiin.

Suomessa jonkin verran keikkailevan, mutta ulkomailla suurempaa suosiota nauttivan rykmentin show on omalla sympaattisella tavallaan viihdyttävä. Katalogissa piisaa hittejä varsinkin takavuosien levyiltä, ja bändin keulahahmo Mr. Lordi eli Tomi Putaansuu höystää kavalkadia rennonletkeillä lapin murteella lausutuilla välispiikeillä. Tekemisestä paistaa läpi, että asia tehdään tosissaan ja niin hyvin kuin osataan, vaikka sopiva itseironia pidetään mielessä ainakin mitä tulee yleisön kanssa kommunikointiin. Tiedä sitten, millainen keikka olisi ulkomailla nähtynä, mutta ainakin kotimaan kamaralla luo puolet viihdearvosta murteella jutustelun ja hirviötamineiden luoma hulvaton kontrasti. Näin Lordin viimeksi Sabatonin lämppärinä muutama viikko sitten, ja nyt bändin omalle täysimittaiselle festarikeikalle oli tuotu vielä lisäksi muutamat pyrot. Vääräleuat tuppaavat usein Lordin kohdalla muistuttamaan, että sen musiikissa ja lavashowssa vaikutteet ja kasarirokkikliseet paistavat läpi. – Antaa paistaa, sillä sen verran suoraselkäisesti homma hoidetaan. Ja sitä paitsi kevyt musiikki on enemmän tai vähemmän sitaattitaidetta, ja ennen kaikkea viihdettä. Keikkasetti oli sekoitus uutta ja vanhaa ja päättyi tyylikkäästi ”Who’s Your Daddyn?” kautta ”Hard Rock Hallelujahiin”.

Lordin jälkeen alkoikin perinteinen festarilotto eli seuraavan tsekattavan esiintyjän arpominen. Kun isommilla festareilla piisaa tarjontaa, tuppaa jokin oma suosikki menemään aina päällekkäin jonkin toisen ”olisi kiva tsekata” -osaston bändin kanssa. Tällä kertaa doom death -partio Swallow the Sun ja stoner rock -legenda Monster Magnet olivat vierekkäisillä lavoilla yhtä aikaa. Suunta kävi kohti Swallow the Sunia, jota en ole nähnyt livenä 15 vuoteen. Pohdiskelin seurueemme toiselle osapuolelle ääneen, etten ole mitenkään vältellyt bändiä, mutta ettei se vain ole osunut kohdalle. Ensitahdeista lähtien kävi selväksi, että meno on vähintään yhtä tiukkaa kuin edellisellä näkemälläni bändin keikalla, ja soitto jyräsi yhtä vastustamattomasti kuin vuosia sitten. Koska bändin uudempi tuotanto on jäänyt vähän heikommalle tutustumiselle, eivät kaikki biisit olleet enää tuttuja, mutta vanhoja hittejä ripoteltiin sinne tänne, ja homma oli viihdyttävää koko 60 minuuttia. Yhtyeen tyylilaji ja biisimateriaali ovat sellaisia, että ne vaativat tutustumista etukäteen, jotta keikalla saa kaiken irti. Orkesterille kuitenkin erityismaininta, että homma pysyi mielenkiintoisena, vaikken tunnistanutkaan kaikkia biisejä. Muutama vuosi sitten bändiin liittynyt kitaristi Juho Räihä tarjosi taustalauluillaan tulitukea solisti Mikko Kotamäelle, ja muutenkin Räihän eläväinen lavapreesens erottui muusta porukasta, ja huudattipa muusikko kitaristin tontilta välillä yleisöäkin. Keikan jälkeen totesin, että bändi pitää käydä katsomassa uudelleen klubiolosuhteissa – ja mielellään aiemmin kuin 15 vuoden päästä.

Ehdin kuin ehdinkin tsekata Monster Magnetia vielä parin biisin verran. Soitto rullasi näkemäni perusteella jämäkästi, ja musiikillinen ikääntyminen oli onnistuttu välttämään. Toivottavasti bändi tulee vielä Suomeen, jotta pääsen katsomaan sitä kokonaisen keikan verran.

Seuraavaksi päälavalla oli monien hartaasti odottaman ohjelmanumeron aika. Amerikkalaisen punk rockin legenda Rancid on keikkaillut Suomessa viimeksi 90-luvulla. Genrensä suunnannäyttäjän ja pioneerin show oli yksinkertaisuudessaan juuri niin hieno kuin mitä etukäteen oli luvattu. Rancidin musiikki on jostain syystä jäänyt minulla aika pimentoon, mutta keikkaolosuhteissa koettu ensivaikutelma oli vaikuttava. Saa nähdä, oliko keikka Rancidin viimeinen Suomen vierailu. Jos oli, ei se jättänyt kenellekään kysyttävää. Kulkiessani iltapäivällä kylänraittia pitkin tuli jo silminnähden suuri määrä Rancid-paitaisia festivaalivieraita vastaan, joten punk rockin nälkäisiä ihmisiä riitti, ja he saivat mitä tilasivat.

Rancidin jälkeen kakkoslavan valtasi Ville Valon sooloprojekti VV. Valo teki ennen soololevynsä julkaisua oivan peliliikkeen ja kertoi hyvissä ajoin, että kiertueen settilistasta puolet koostuu HIM-yhtyeen tuotannosta. Musiikillinen pesäero HIM-yhtyeen ja soolotuotannon välillä on kuultavissa, vaikkei se olekaan mitenkään massiivinen. Festivaalikeikka noudatti aika pitkälti samaa kaavaa kuin kevään klubikiertueen setti, kappaleiden järjestystä oli jonkin verran ruuvattu. Alkuvuodesta 2023 julkaistu soolodebyytti ”Neon noir” on jakanut mielipiteitä, ja yleisön keskuudessa oli havaittavissa, että osa porukasta osasi soolomateriaalin kappaleet ja toiset seurailivat maltillisemmin. Yhteisenä nimittäjänä keikkaa seuranneilla oli kuitenkin vanha HIM-aikainen katalogi. Aina, kun vedettiin vanhaa materiaalia, nousivat kamerakännykät ilmaan. Uudemman soolotuotannon kohdalla keskityttiin kuulijasta riippuen joko kuuntelemaan uteliaana tai odottamaan seuraavaa HIM-biisiä, jotka olivat ripoteltu soolobiisien väliin. HIMin aikaiset biisit olivat hyvin muistissa, ja yhteislaulu raikasi rakkausmetallin klassikkokertosäkeiden siivittämänä. Valo tuntuu jotenkin puhjenneen uudelleen kukkaan varsinkin laulajana, ja hänestä huokui positiivista energiaa laulajan ollessa kuitenkin samalla oma kohtalokkaan aistikas itsensä.

Jos Rancidia odotti moni, niin Pantera oli vähintään yhtä odotettu vieras. Texasilaisyhtyeen paluukiertue oli monelle ensimmäinen mahdollisuus päästä todistamaan Panteraa livenä, olihan yhtye lopettanut toimintansa jo vuosituhannen vaihteessa. Alkuperäisestä kokoonpanosta on jo puolet poistunut keskuudestamme, mutta se ei vähentänyt yleisön odotusta. Alkuperäisjäsenet, laulaja Phil Anselmo ja basisti Rex Brown, olivat hyvässä iskussa. Kiertueella mukana olevat rumpali Charlie Benante ja kitaristi Zakk Wylde hoitivat tonttinsa täsmällisesti jättäen parrasvaloihin kohteliaasti tilaa bändin alkuperäisjäsenille. Anselmon olemuksesta huokui jonkinlainen ainutkertaisesta tilaisuudesta nauttimisen tunne. Paljon maailmaa kiertävillä yhtyeillä tuppaa joskus olemaan rutinoitumisen fiilistä ja samojen spiikkien ja kehujen konemaista toistelua. Anselmon olemukseen vaikutti varmasti se, että Panteran show rakentui paljon orkesterissa vaikuttaneiden ja edesmenneiden veljesten Dimebag Darrellin ja Vinnie Paulin muiston ympärille. Legendaariset hittibiisit vedettiin läpi tiukalla otteella, mutta siellä täällä muistutettiin esimerkiksi videoscreenin sisällön avulla, keiden muistolle kiertue tehdään. Anselmo tiedusteli yleisöltä, kuinka moni on Panteran keikalla ensimmäistä kertaa, ja silmämääräisesti arvioituna ensikertalaisten käsiä nousi enemmän kuin bändin keikalla entuudestaan käyneitä. Kuten ennalta arvata saattoi, oli yleisössä allekirjoittaneen kaltaisia nuoremman sukupolven edustajia, jotka eivät olleet koskaan päässeet todistamaan ”Cowboys From Hellin” ja muiden klassikoiden livesoittoa. Tilaisuus siihen tuli nyt.

Tarjolla olisi ollut vielä illan viimeisenä Battle Beast, mutta Noora Louhimon tähdittämän yhtyeen keikkakunnon arviointi jäi toiseen kertaan. Suuntasin hodarikojun kautta nukkumaan.