Papa Roach kokeili rohkeasti uutta – joskus se kannattaa, joskus ei

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 22.2.2019

Toissa vuonna ilmestynyt ”Crooked Teeth” yllätti itseni monipuolisella ja erilaisella sisällöllään. Esimerkiksi ”American Dream” ja ”Periscope” toivat Papa Roachista esiin piirteitä, joita en ollut osannut aiemmin yhtyeeltä odottaa. Kun tieto yhdysvaltalaisyhtyeen uudesta levystä kantautui korviini joskus viime vuoden puolella, mietin luonnollisesti, mitä Papa Roach on tällä kertaa keksinyt.

Provosoivasti nimetty ”Who Do You Trust?” lähtee lennokkaasti liikkeelle ”The Ending” -kappaleella ja ensimmäisiä kunnon adrenaliiniryöppyjä annetaan ”Renegade Songin” kertosäkeistöissä. ”Kapinalliskappale” tulee taatusti olemaan hitti yhtyeen keikoilla. ”Not The Only One” ei ole yhtä vauhdikas kun kaksi edeltäjäänsä, mutta kappaleen kertosäkeistöissä on voimaa ja rap-osuudet antavat oman lisänsä. Harmillisesti albumin nimikkokappale ei onnistu nousemaan edukseen esiin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Jottei levyn musiikki menisi aivan riehumiseksi, rauhoittaa ”Elevate” tilannetta. Jacoby Shaddix laulaa kappaleessa kevyesti, ja kertosäkeistöissä kuultavat ”wo-oo-o”-osuudet tuovat omat koukkunsa. ”Come Around” ja ”Feel Like Home” jatkavat kevyessä tunnelmassa ja kappaleet ovatkin luonteeltaan reipasta pop rockia. Sen sijaan ”Problems” ja ”Top Of The World” edustavat levyn popimpaa osastoa, jonka jälkeinen ”I Suffer Well” synnyttääkin shokin: tunnelma kääntyy päälaelleen, kun pehmeistä pop-melodioista hypätään alle puolitoistaminuuttiseen punk rock -rutistukseen. Muutos tässä vaiheessa levyä on suotava, vaikka se läimäistäänkin vasten kasvoja.

”I Suffer Well” jää valitettavasti hetkelliseksi rock-hurmokseksi, sillä vaikka ”Maniac” onkin levyn mittakaavalla rokkipitoinen, jää se auttamatta edeltäjänsä varjoon. ”Maniacin” jälkeen vuorossa onkin jo levyn päätöskappale, joka sijoittuu verkkaisempaan osastoon (lukuun ottamatta pirteitä kertosäkeistöjä). ”Better Than Life” on sanoitustensa suhteen herkkä, minkä johdosta Shaddixin apaattinen tulkinta sopii siihen hyvin. Valitettavasti päätösraita hyytyy keskinkertaiseksi suoritukseksi, kuten moni muukin tällä albumilla.

Papa Roachin kymmenes albumi alkaa aggressiivisesti, mutta mitä pidemmälle levy etenee, sitä kevyemmäksi musiikki muuttuu. Asteittainen keventyminen ei ole itsessään huono asia – päinvastoin se on aika nerokas idea – mutta monia kappaleita vaivaa tasapaksuisuus. Vaikka kappaleet eivät ole liian pitkiä saati muistuta liikaa toisiaan, jotenkin albumi onnistuu kuitenkin puuroutumaan tasaisen tylsäksi kokonaisuudeksi. Levyltä ei nouse ”Crooked Teethin” tavoin puhuttelevia ja yllättäviä kappaleita, vaan ”Who Do You Trust?” etenee sulavasti ja yllätyksettömästi, jos ”I Suffer Welliä” ei huomioida.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kaiken kaikkiaan Papa Roachin ”Who Do You Trust?” -albumin kuuntelee nopeasti ja vaivattomasti. Kahteentoista kappaleeseen mahtuu vaihtelevuutta ja sopivia hetkiä erilaisiin tunnetiloihin. Monipuolisuus pelastaakin levyn suhteen paljon. Valitettavasti levyn sisällöstä ei tahdo jäädä mieleen oikein mitään usean kuuntelukerrankaan jälkeen. ”Who Do You Trust?” on sulavalinjainen ja toimiva kokonaisuus, mutta se ei silti onnistu herättämään juurikaan mielenkiintoa.