Paradise Lost, Lucifer @ The Circus, Helsinki, 13.10.2015
Kesän kynnyksellä Paradise Lost julkaisi 14. studioalbuminsa ”The Plague Within”. Toistan: neljännentoista studioalbuminsa. Kun bändin kokoonpanokin on rumpalia lukuunottamatta pysynyt samana perustamisvuodesta 1988 saakka, voi viime tiistaina The Circuksessa esiintyneellä ryhmällä sanoa olevan kilometrejä takanaan. Helsingin keikalla se myös näkyi. Paradise Lostissa rumpalinpenkkiä puolestaan on pitänyt lämpimänä milloin minkä bändin kanssa hääräävälle Adrian Erlandssonille useampikin hahmo, ja tällä kertaa vuorossa oli suomalaistuttavuus nimeltä Waltteri Väyrynen.
The Circus oli kuin autiomaa, kun Paradise Lostin maanmiehet Luciferista alkoivat lämmitellä paikalle saapunutta väkeä. 
Bändin nimi ilmentää hyvin sen omaperäisyyttä. ”Purple Pyramid”, ”Izrael”, ”Morning Star”, ”A Grave for Each One of Us” esitteli laulajatar Johanna Sadonis yhtyeensä kappaleita keikan edetessä. Tiivistettynä voisi sanoa, että Black Sabbathin, Electric Wizardin ja vastaavien jonon häntäpäähän liittynyt Lucifer jaksoi viihdyttää ihan hyvin taitavan kitaristinsa ja näyttävän laulajansa voimin. Cowboy-asusteinen basistikin yritti vetää omaa show’taan mutta jäi auttamatta edellä mainittujen varjoon.
Paradise Lostin keikka puolestaan käynnistyi reippaasti tuoreimman levyn avausraidalla ”No Hope In Sight”. Jykevät riffit, haikeat melodiat ja Nick Holmesin voittopuolisesti rujo tulkinta esittelivät heti kärkeen bändin parhaimpia puolia. Vaikka jo seuraavaksi soitetut ”Widow” ja ”Gothic” edustivat bändin vanhempaa tuotantoa, kuultiin ”The Plague Within” -albumilta lopulta lähes kaikki kappaleet, kuten Waltteri Väyrynenkin keikkaa edeltäneessä Kaaoszinen haastattelussa spoilasi.
Mainos päättyy
Mikäpä sitä onkaan uusia kappaleita soittaessa, kun ne kerran toimivat niin hyvin sekä levyllä että livenä. Yleisöllä ei ollut mitään vastaansanomista yhteenkään ”The Plague Withinin” biisiin, vaikka Holmes useaan otteeseen niiden kelpaavuutta tiedusteli. ”Soitamme teille hitaimman koskaan tekemämme kappaleen”, alusti Holmes ”Beneath Broken Earthin”, josta tuli yksi illan kohokohdista. Myös ikivireä ”Enchantment” ja koko keikan päättänyt ”Say Just Words” saivat yleisöltä hevikeikan arvoon kuuluvan vastaanoton. Yhtenä henkilökohtaisena suosikkina ”Praise Lamented Shade” ilahdutti toimittajaa myös suuresti, vaikka tunnelman ja tempon puolesta se on kuin ”Beneath Broken Earthin” puhtaasti laulettu sisarkappale.
Paradise Lostin tuotantoon mahtuu monenmoista, ja vaikka yhtye on viimeisen kymmenen vuoden aikana palannut takaisin goottimetallijuurilleen, muistutti keikan alkupuoliskolla soitettu ”Erased” bändin synkästä synapoppiaikakaudesta. Kappale toi kyllä tervettä vaihtelua illan muuten todella raskaalle annille, mutta itse olisin kuullut mieluummin ”Tragic Idolin”, joka setlist.fm-sivun mukaan tippui kiertuesetistä muutama keikka sitten. Uusista biiseistä puolestaan ainoa heikko lenkki oli ”An Eternity of Lies” lähinnä epäonnistuneen kertosäkeen takia.
27 vuoden bänditaival näkyi Paradise Lost -miehistössä enimmäkseen kangistuneena
lavapreesensinä ja keikkojen yleisilmapiirin hartautumisena. Yleisfiilis Circuksessa oli se, että jäyhät brittimuusikot soittavat raskasta rokkia ja yleisö osoittaa kunnioitustaan. Tavallaan tämä sopi arki-illan keikkaan ihan hyvin, toisaalta taas tunnelman tasapaksuus oli välillä hieman kiusallistakin. Nick Holmes rikkoi jäätä muun muassa kommentoimalla Lapin Kultaa siemaillessaan, kuinka kyseinen litku pesee ainakin ruotsalaisoluen mennen tullen. Ruotsi- ja alkoholiläpät tunnetusti uppoavat aina suomalaisiin, joten pisteet Holmesille niiden yhdistämisestä.
Mainos päättyy
Paradise Lostin mukana tällä hetkellä kiertävä suomalaiskuriositeetti Waltteri Väyrynen hoiti tonttinsa patteriston takana tunnollisesti mutta innostuneesti, itsestään numeroa tekemättä. Vaikka yhtyeen vakituinen rumpali Adrian Erlandsson juokseekin jatkuvasti ties missä vieraissa, Väyrysen tulevaisuutta Paradise Lostin riveissä voi vain arvuutella. Olivatpa Suomi- ja brittihuumori kuinka yhteneväisiä tahansa, 21-vuotiaan voi olla vaikea löytää pysyvää yhteistä kemiaa pitkästi päälle neljäkymppisten setämiesten kanssa.
Paradise Lost oli tietyssä vaiheessa uraansa hukassa niin fanien kuin bändin jäsentenkin mielestä. Viimeisten vuosien aikana yhtye on kuitenkin löytänyt jälleen identiteettinsä, ja ”The Plague Within” on tämän kehityksen kulminaatiopiste. Rutinoituminen muusikoiden otteissa näkyy jo negatiivisessakin mielessä, mutta jos kerran ukot jaksavat edelleen tehdä laatulevyjä ja -keikkoja, jaksaa fanikin tätä tekemistä yhä arvostaa ja tukea.