Tässä jutussa esittelen omia poimintojani viikon aikana julkaistuista hyvistä ja ei-niin-hyvistä kappaleista sekä kerron omia mietteitäni niistä. Luonnollisesti kaikkia viikon aikana julkaistuja kappaleita ei tällä listalla ole, vaan nostan esille muutamia omia valintojani.

Hyvät

Anathema – Springfield

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Pitkästä aikaa uutta Anathemaa on saapunut keskuuteemme. Kappale liikkuu koko ajan periaatteessa samojen melodioiden ja teemojen varassa, mutta yhtye kasvattaa hienosti intensiteettiä ja tunnelmaa koko kappaleen ajan. Piano ja kitara soivat hienosti yhteen ja koristavat värillään kaunista melodiaa, joka ui läpi kappaleen kuin eri pituisina aaltoina veden pinnalla. Lee Douglasin vokaalit toimivat yhtenä kerroksena kokonaisuudessa ja osallistuvat harmonian täydentämiseen. Kappaleessa on haikea mutta samalla lohdullisen päättäväinen fiilis. Pian kitarat yltyvät post-rock-tyyliseen tremolo-näppäilyyn taustan samalla kasvaessa toisella kitaralla ja uruilla. Pian koko rakennelma ikään kuin tahdonvaraisesti romahtaa ja jättää jäljelle enää kaiken alla koko ajan soljuneen melodian. Anathema on tunnelman rakentamisen kiistaton mestari. 

Barathrum – On The Dark River Bank

Yksi kotimaisen black metallin aamunkoiton ensimmäisistä yhtyeistä osoittaa olevansa edelleen kovassa iskussa. Yhtyeen soundi ei ole ajan saatossa löystynyt tai pehmentynyt – päinvastoin, ”On The Dark River Bank” kuulostaa rosoisimmalta Barathrumilta koskaan. Musiikillisesti yhtyeellä on aina ollut enemmän tekemistä Venomin kuin esimerkiksi Darkthronen tai kotimaisen Beheritin kanssa, ja se kuuluu hyvin kappaleen klassisen hevimetallin suuntaan kumartavissa vaikutteissa ja paikoitellen jopa death metallilta kuulostavan soitannan kohdalla. Lauluraidat ovat kuin kuuntelisi itse pirun ääninäyttelevän Manaaja-elokuvan demonia uudestaan ja vähän vihaisemmin. Nekin vähäiset melodiat, joita biisissä on, ovat kuin suoraan painajaisista. 

Dead Shape Figure – Strange Lights Pulsating

Tarjolla on uutta melodista death metallia aliarvostetulta Dead Shape Figurelta. Soundit ovat paremmat kuin yhtyeellä yleensä, ja itse kappale on sekoitus äärimetallia ja groovea. Paikoitellen laulaja laulaa jopa hieman hip hop -tyylisillä maneereilla, mutta älkööt säikähtäkö: black metal -tyyliset soinnut sekä Abortedin kitaristin, Mendel Bij De Lein, tarjoama kitarasoolo ja lopussa kuultava tyypillisempi melodeath-osio ovat varmenteita kappaleen raskaudesta. Jotta tyylikirjo olisi liki täydellinen, tarjoaa For The Imperiumin (ymmärrettävistä) musiikillista erimielisyyksistä jättänyt basisti Jyri Helko funkahtavan slap basso -soolonkin. Kertosäkeessä on hieman jopa Anaal Nathrakhin tyylistä eeppisyyttä melodiansa puolesta. Hupaisalla videolla näyttelee Vares-elokuvista tuttu Juha Veijonen. 

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Incubus – State Of The Art

Alternative rockin suuruus Incubus julkaisi kolmannen singlen tulevalta albumiltaan, ja kyseessä taitaa olla niistä paras. Kappaleessa on melankoliaa ja tarttuvuutta sekä ripaus nostalgiaa. Yhtye kuulostaa harvinaisen hyvältä vielä tänäkin päivänä, vaikka vuosia on takana jo yli kaksikymmentä. Akustiset kitarat maalailevat toisessa kanavassa samalla, kun pehmeä synakuvio täydentää kokonaisuutta taustalla. Sähkökitaroiden potkiessa sisään lentää kappale vielä isompiin sfääreihin muistuttaen hieman ehkä Blink-182:sta. 

Tusmørke – I Feel Like Midnight

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Svart Records on jo useasti todistanut olevansa talli täynnä mielenkiintoisia yhtyeitä. Poikkeusta ei tee myöskään tämä norjalainen progea ja freak folkia yhdistävä yhtye Tusmørke. Bändi kuulostaa yhdistelmältä Amon Düül II:sta, Comusta ja Magmaa. Laulajan äänestä taas tulee vahvasti mieleen Van Der Graaf Generatorin Peter Hammill. Luomulla psykedeliaan viettelävä kappale kuulostaa hyvin retrolta, kuin suoraan 70-luvulta huiluineen päivineen. Rummut ovat mukavan orgaanisia, ja kappaleen rakenne on hypnoottinen. Kaiken kruunaa hieno huilu- ja lattarisävyihinkin taipuva saluunapianosoolo.

Norska – Samhain

Nimestään huolimatta Norska on yhdysvaltalainen sludgen ja doomin risteytystä soittava yhtye, joka uudella singlellään tarjoilee hienolla atmosfäärillä varustettua musiikkia. Hieman black metallista ammentavat riffit kuulostavat hyvältä ja sopivat hienosti laulajan omaperäisen lauluäänen päälle. Yltyypä meno progressiiviseksikin tahtilajin vaihtuessa väliosassa. Sen jälkeen päästetäänkin pienoinen death metal -vaikutteinen kitarointi ilmoille dissonoivien harmonioiden saattelemana. Tässä ei siis jäädä pelkästään yhteen tiettyyn tyyliin, vaan Norskan kappaleessa on paljon omaperäistä ja mielenkiintoista kuunneltavaa niillekin, jotka eivät muutoin tyylistä innostu.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

The Acacia Strain – Bitter Pill

Bändillä on loistava fuusio doom metallia, hardcorea ja deathcorea. Edellinen ”Coma Witch” -albumi oli loistava ja raskas lyijynmakuinen kokemus, eikä tämä uusi biisikään poikkea siitä. Vaikka kappale ei ehkä ole ihan samalla tavalla iskevä kuin edellisen levyn kappaleet ”Cauterizer” ja ”Human Disaster”, täytyy tämän kappaleen vain antaa aueta hieman. Bändillä on massiiviset ja murskaavat soundit, jotka pistävät varmasti puntit lepattamaan oikealla äänenvoimakkuudella. Kappaleen breakdownit tuovat vielä yhden asteen verran murskaavaa ylivoimaa jo valmiiksi vihaiseen kappaleeseen. The Acacia Strain on varmasti yksi kovakuntoisimmista deathcore-yhtyeistä tällä hetkellä.

Harlott – Whore

Jälleen loistava uusi single thrash metal -yhtye Harlottilta. Slayerin ja Municipal Wasten risteytykseltä kuulostava yhtye onnistuu tekemään perinteitä kunnioittavaa, modernia thrash metallia, joka kuitenkin voisi ihan hyvin olla kahdenkymmenen vuoden takaa. Tämä kappale on paljon suoraviivaisempi kuin yhtyeen edellinen single ”The Penitent” ja tuplasti vihaisempi. Erityisesti väliosan riffittely ja hieman hitaampi tempo kuulostavat hyvältä. Harlott tuo thrash metalliin vihaisuutta ja nopeutta suoraan sen kulta-ajoilta. 

Au-Dessus – XII: End of Chapter

Riipivää laulantaa, kirpeitä ja mahan kuralle pistäviä dissonansseja sekä raskaita riffejä. Tällä uudella Au-Dessus-yhtyeen kappaleella on paljon genrelleen tyypillisiä elementtejä, mutta yhtye onnistuu silti kuulostamaan yllättävän raikkaalta. Tässä kappaleessa yhdistyy Ghost Bath ja Nachtmystium. Vokalistin valittava karjunta ei kuulosta niinkään aavemaiselta vaan kivuissaan kärsivän ihmisen tuskanhuudoilta. Yhtäkkiä aikaisempi osio katkeaa ja tilalle tulee hieman rauhallisempi osio. Vaihto ei sinällään kuulosta mitenkään järkevältä tai sulavalta, mutta itse osa toimii pienoisena kontrastina kaikelle paahtamiselle.

Trial – Juxtaposed

Ruotsista kajahtaa hyvin mielenkiintoisesti. Kappale on erikoinen sekoitus klassista hevimetallia ja black metal -vaikutteita. Laulajan korkean äänen luulisi kuuluvan johonkin power metal -aktiin, mutta tämän taustan kanssa se luo kappaleeseen jopa King Diamondia muistuttavan tunnelman. Yhtye erottuu monista metallibändeistä juuri korkean lauluaäänen vuoksi, joka toimii samalla myös räikeänä kontrastina kaikille extreme metal -vaikutteille.

Bad Breeding – Whip Hand

Jos kaipaat elämääsi noisea ja hardcore punkkia, ota tästä koppi. Älä anna hip hop -samplelta kuulostavan alun hämätä: ”Whip Hand” on kipakkaa ja rosoista poikkelehdintaa, joka pistää korvat särkemään niin hyvässä kuin pahassa. Lyhyt ja ytimekäs kappale sanoo sanottavansa vanhan liiton tyylillä turhia kaunistelematta tai hifistelemättä.

Wormwitch – Everlasting Lie

Lisää rock and rollia äärimetallitwistillä. Wormwitch yhdistelee musiikissaan black metallia, sludgea, crust punkkia ja perinteistä hevimetallia. Välillä jammataan rouhean kuuloista heviriffiä ja välillä syöksytään blast beatteihin ja synkkään pohjoiseen maisemaan. Sitten isketäänkin päälle punk-tyylinen osio, jossa on hyppysellinen grindcorea. Vaihdokset kuulostavat hyviltä, ja paketti tuntuu selkeältä.

Sikth – Vivid

Tämä omalaatuinen, äkkiväärästi ympäriinsä poukkoileva ja raivotautisen lailla arvaamattomasti nykivä bändi tunnetaan erityisesti yhtenä djentin kehittäjistä Meshuggahin ohella. Uudella kappaleellaan yhtye tuo esille thrash metal -vaikutteitaan kaiken keskittymishäiriöisen seinille hyppimisen keskellä. Melodisempi kertosäe kuulostaa hyvältä lepotauolta joka suunnasta tulevan tykityksen ja älähtelyn keskellä. Kappale on kuin monta eri ääntä olisi vangittu yhteen paniikkihäiriöiseen pääkoppaan ja tehtävänä olisi valita kahdesta suunnasta toinen.

Hexhammer – Midnight Maniacs

Black ’n’ rollia Helsingistä. Extreme metallia rockiin ja punkkiin yhdistelevä Hexhammer kuulostaa Kvelertakilta hieman enemmän mömmöissä ja kotikellarissa äänitettynä sekä siltä kuin Pää kii kohtaisi Satyriconin. Laulajalla on mainio ääni, ja kaikki tuntuvat vetävän täysillä ja kovalla asenteella.

Ei niin hyvät

FTI (For The Imperium) – We Can’t Face It

Voi minkä teit, For The Imperium. Kun luin, että tämä post-hardcorea hyvin vahvoilla matikkametalli-vaikutteilla soittava yhtye vaihtaa tyyliään elektronisemmaksi, en huolestunut tai tyrmännyt ideaa. Olen kuullut tätä kaavaa toteutettavan todella usein ja hyvällä menestyksellä. Parhaimmillaan tuloksena on genrerajoja rikkovaa, kokeellista ja yllättävän virkistävää näkökulmaa särökitaroihin ja ainaiseen remuamiseen. Ja onhan bändi flirttaillut elektronisten ainesten kanssa jo ”Alive”-singlellään onnistuneesti. Mutta vaikka kuinka yritän päästä tähän kappaleeseen sisälle, on loppupäätelmäni aina sama: nyt on mennyt jotakin pieleen. Hakim Hietikon ääni ei pääse oikeuksiinsa täysin, vaikka mies osoittaakin juuri tällä kappaleella hienosti äänensä diversiteettiä ja joustavuutta. Enimmäkseen lauluraita on kuitenkin todella hätäisen tuntuinen, ja Hakimin ääni kantaa todella huonosti, erityisesti kertosäkeessä, joka kuulostaa paikoitellen menevän jopa miehen äänialan rajoille – huonolla tavalla. Hakim ei myöskään onnistu vakuuttamaan kuulijaa siitä, että mies olisi kotonaan tässä tyylissä, mikä on omiaan lisäämään myös fanien epävarmuutta siitä, tuleeko tämä toimimaan.

Kappaleen tausta on uskomattoman sekava ja osoittaa vielä enemmän sitä, että yhtyeellä ei tunnu olevan ajatusta siitä, mitä he tällä kaikella hakevat. Kaikki yhtyeen harrastama polyrytmiikka ja nykivyys ei käänny suoraan tähän uuteen tyyliin niin kuin luulisi, vaan kaikki kuulostaa tavattoman sekavalta. Paikoitellen biitti myös kuulostaa siltä, että siinä olisi jopa virheitä. Kitara soittaa kappaleessa lähinnä korkeaa melodialinjaa, joka hukkuu kaiken pörinän alle, vaikka sillä olisi saatu aikaan tasaisempaa tekstuuria kappaleeseen. Miksei tätä voitu tehdä esimerkiksi The Algorithmin, Kornin ”Path of Totalityn”, The Browningin tai, hyvänen aika, vaikka Starsetin tyyliin? Koko jutun olisi voinut tehdä paljon paremminkin ja yhtyeen soundille uskollisella tavalla. On kuitenkin kunnioitettavaa ja ihailtavaa, että FTI tekee sitä, mitä haluaa. On kuitenkin todella harmillista, että Suomi menettää yhden tasokkaimmista ja ainutlaatuisimmista yhtyeistään, ”Titan’s Fall” -kappaleen tyylistä materiaalia kun Suomessa ei juuri ole. On myös hyvä, että bändin nimeä muutettiin tätä uudistusta varten. Se kielii selkeästi siitä, että kyseessä on uusi projekti. Linkin Park olisi voinut ottaa tästä mallia. Odotan innolla kuulla lisää ja katsoa, josko muut kappaleet olisivat parempia. Minulla ei ole mitään tätä muutosta vastaan, ja on hyvin mahdollista, että muut uudet kappaleet ovat hyviä. Tämä ei nyt vaan oikein iskenyt. Imperiumi on kaatunut, kauan eläköön FTI.

Kuuntele kappale: https://www.youtube.com/watch?v=0ntf2SXq2HE

The Rasmus – Paradise

Pakastimen virta loppui, ja syväjäästä nousi jälleen sitten vuoden 2012 The Rasmus. Tämä legendaarinen suomalainen rock-yhtye, joka ulkomaillakin on menestystä nauttinut, julkaisi juuri uuden ”Paradise”-kappaleen. Yhtye esittelee häpeilemättä hyvin ennalta-arvattavan ja useasti käytetyn sointukulun, joka eri tyyliin sovitettuna olisi voinut olla jonkin poikabändin kappaleesta. Koukkua haetaan muuntamalla molli pikaisesti harmoniseksi kappaleen kertosäkeeseen, joka kuulostaa aivan ”American Idiot” -ajan Green Daylta. Kappale huokuu tyyliltään ysärin ja 2000-luvun estetiikkaa ja soundia. Tämä on juuri sellainen tuotos niin sointukierroltaan kuin breikeiltään, joka voisi olla lukion musiikinkirjassa suomirock-osastolla Apulannan, Zen Cafén ja Nightwishin ”Nemon” kanssa. Ihan kuin tämä olisi soinut The Voice -kanavalla joskus 2006-2008 aikana.

Tällä kappaleella olisikin ollut paremmat mahdollisuudet kymmenen vuotta sitten – nyt se kuulostaa vain vanhentuneelta eikä sillä ole varsinaisesti mitään uutta annettavaa musiikkikentälle, jota hallitsee hyvin erilainen tyyli nykyään. Sieluakaan siinä ei ole, ja yhtye kuulostaa kärsivän totaalisesta jet lagista matkallaan 2000-luvulta tähän päivään. Ei kuitenkaan pidä vähätellä sitä, että The Rasmus -faneille tämä kappale on varmasti mieluinen yllätys, eikä se nyt hirveimmästä päästä sentään ole. Tokikaan kappale ei yllä vanhojen hittien tasolle, mutta ainakaan se ei ole samanlainen yritelmä vedota nykynuorisoon ja pysyä ajan hermoilla kuin oli yhtyeen nimikkolevy viiden vuoden takaa.

Kuuntele kappale: https://www.youtube.com/watch?v=7A_TVVYEJZ4