Parit hyvästit, tai ainakin hetkeksi – Disco Ensemble ja Honningbarna kesäisen meren äärellä
Disco Ensemblen lopettaminen on monelle isompi asia, kuin saattaisi edes uskoa. Tämä jo parisenkymmentä vuotta kansaa hurmannut indiepunk/post-hc-bändi on helposti yksi Suomen rakastetuimmista bändeistä, vaikkei välttämättä festareitamme ihan pääesiintyjänä kierräkään. Itselleni lopettaminen osui juuri hauskaan aikaan, sillä onnistuin vasta viime vuonna näkemään bändin ensimmäistä kertaa kokonaisen keikan verran livenä. Päätin nyt sitten ottaa yhdestä viimeisistä mahdollisuuksista kaiken irti ja tehdä ukkosvaroituksista huolimatta kesäekskursion Allas Sea Poolin veden äärelle rakennetun lavan tykö. Mukana ollut livebändisuosikkini Honningbarna oli silkkaa bonusta, vaikka keikkaa edeltävissä fiiliksissä veikin hieman huomiota pääesintyjältä.
Allas Sea Pool on ollut itselleni keikkapaikkana jonkinasteinen mysteeri kuluneen vuoden aikana, sillä en ole nähnyt vilkaustakaan varsinaisesta alueesta kuvien muodossa. Ironisesti toimituksesta ei irtautunut perjantaiksi ketään kuvaamaan keikkaa, eikä aluksi kaavailtu ajatus muutamasta kivasta kännykkäräpsystä oikein toiminut, joten visuaalinen vastuu on täysin verbaalisilla taidoillani. Yikes. Katsotaan, miten käy!
Perkeleen hienohan se alue siis oli. Satamassa veden äärellä pönöttävä pienehkö, mutta persoonallinen lava oli juuri sen kaltainen, jolta kelpaisi kesäpäivänä enemmänkin keikkoja seurata. Alueesta tietämättömille tiedoksi, Allas Sea Pool toimii keikkapaikan ohella pääosin uimalana ja saunana, ja alueen keskuudesta löytyy hieman avarampi tila, jossa varsinaiset tapahtumat pidetään. Tältä aukiolta löytyy mukava läntti ruohikkoa, alaselälle turmiollinen porraskatsomo ja satama-alueen mahdollisesti ainoa rantasimulaatio (lue: läntti hiekkaa), joten kovalla maalla seisoskelulta päästiin välttymään näinkin keskustassa. Itse en sen kummempaa miinusta alueesta sen vihdoin nähneenä keksi, vaan lähinnä toivoisin paikan suosion kasvavan, sillä edes odotetun paluun tehneen Paperi T:n ensi viikon keikka ei ymmärtääkseni ole loppuunmyyty. Tsekatkaa tämä paikka, ette kadu!
Mutta joo, bändejä! Olen nyt viimeisen vuoden sisään nähnyt vain Sepi Kumpulaista enemmän kuin Honningbarnaa, sillä nyt kyseessä oli peräti kolmas kerta viime lokakuusta eteenpäin katsottuna. Mitään sen kummempia yllätyksiä bändi ei toki tällä kertaa tarjonnut, mutta ei bändin esiintymisestä vieläkään moitteita löytäisi yrittämälläkään. Kristiansandin poitsut vetivät kolmentoista kappaleen settinsä läpi samalla energialla ja vimmalla, jolla saisi pariinkin kämppään sähköt kuukaudeksi. Etenkin kitaristi Christoffer Trædalin esiintymistä on aina yksi suuri ilo katsella, sillä paikallaan hän ei sekuntiakaan pönötä. Sitä ei toki oikein kukaan bändistä harrasta, ja yleisönkin puolella tuli käytyä soittelemassa, pittailemassa ja houkuttelemassa lavaa vastapäätä olevalta portaikolta enemmän väkeä joraamaan. Tuttuun tapaan viimeisenä soitetun ”Dødtidin” lopuksi laulaja Edvard Valberg kiipesi loppuhuipennukseksi huutelemaan lavarakennelmien korkeuksiin. Parasta.
Luonnollisesti materiaalin huomio keskittyi viime vuoden ”Voldelig lyd”-levyyn, jolta kuultiin levyn lopettavan instrumentaalia ja avaavaa ”Hold an annia” lukuunottamatta kaikki kappaleet. Bändin viimeisen Helsingin visiitin tapaan ”Penthouse Perfekt”-kappaleen aikana lavalle pääsi myös mukaan laulamaan juuri sama eturivin fani, tällä kertaa parin kaverinsa taustatuella. Mitään varsinaista uutta sanottavaa bändin esiintymisestä ei tähän hätään ole, mutta en voi olla painottamatta bändin keikkojen mahtavuutta. Harva bändi ottaa näin aktiivisesti kontaktia yleisöön ja esiintyy näin antaumuksella. Vaikka monen bändin esiintymisiä hehkutetaan samoilla sanoilla, voisin tähän hätään sanoa Honningbarnan olevan yksi maailman parhaita livebändejä.
Lämppäribändin kohdalla hetkelliset jäähyväiset koettiin siinä muodossa, että bändi siirtyy hetkelliselle keikkatauolle, sekä bändin toisen kitaristi Simenin lähdössä. Kiitokset hänelle ja bändille mahtavista keikoista! Toivon mukaan bändi palaa akkujen latailun jälkeen piakkoin suuntaamme näyttämään muille livebändeille mallia.
Settilista:
1. Prinser av Sarajevo
2. Født feig/dø bleig
3. Voldelig lyd
4. Fri Palestina
5. Opp de nye blanke
6. Haster som faen
7. ABC
8. Slutt å gi mening
9. Pyongyang Freedom Fighter
10. Police on My Back
11. Penthouse Perfekt
12. Sant
13. Dødtid
Disco Ensemble on varmasti ainakin monelle nykyisin parinkympin paremmalla puolella oleville tuttu bändi, sillä bändi oli vähintäänkin merkittävä osa nuoremman väen kulttuuria viime vuosikymmenen puolella – ainakin jos tuohon aikaan nuoruutta elänyttä kaveria on uskominen. Itse kuulun bändiin myöhemmin tykästyneiden kuntaan (lue: olen nuorempi), ja muistan bändin matskun iskeneen helvetin kovaa nähdessäni heidän keikkaansa ohimennen ”Warriors”-levyn tiimoilta parin kappaleen verran vuoden 2013 Provinssissa. En lähtisi kuitenkaan sanomaan bändin musiikin olleen olennainen osa nuoruuttani tai vastaavaa, mutta bändistä on myöhemmin tullut yksi ehdoton suosikki englanniksi lauletun suomalaisen musiikin edustajista. On kuitenkin harmi, että bändi on päättänyt lopettaa, mutta jo parinkymmenen vuoden uran jälkeen ymmärrän jäsenten halun jatkaa uusien asioiden parissa.
Tätä bändiä rakastetaan: jos yksi asia ehdottomasti tuli selväksi keikan aikana, se oli tämä. En tainnut kuulla keikan aikana kappaletta, jolloin yleisö ei olisi laulanut mukana. Kaiken huippu saattoi olla satamassa lavan lähistöllä keikkaa seurannut porukka laivalla, jonka kylkeen oltiin ripustettu bändiä kiittävä viesti.
Yleisö raikasi mukana bändin soittaessa läpi kaikki ne hitit, joita tultiinkin kuulemaan. Bändin materiaalista vahvin edustus oli ”Warriors”-levyllä, jonka ohella jokaiselta levyltä kuultiin vähintään kaksi kappaletta, ”Viper Ethics”-debyyttiä lukuunottamatta. Bändin musiikki saa ehdottomasti kovemmat sfäärit livenä bändin ja yleisön valtavan energisyyden myötä, etenkin bändin astetta vauhdikkaamman materiaalin kohdalla. En esimerkiksi ole koskaan hirveästi pitänyt ”Magic Recoveries”-kappaleen pääriffin soundista levyltä, mutta livenä se taas puree sillä parhaalla tavalla. Bändin jäsenet olivat kukin kovassa iskussa, vaikka huomio luonnollisesti keskittyikin laulaja Miikka Koivistoon ja kitaristi Jussi Ylikoskeen, jotka aktiivisimmin esillä bändin musiikissa ovat. Ylikosken kitaraefektitaituroinnit ovat aina sekä livenä että levyltä komeaa kuunneltavaa, ja etenkin ”Bay of Biscayn” vähintäänkin loistava mikinvaihteluliidi on vastaavasti vähintäänkin ikoninen.
Mainos päättyy
Illan pääesiintyjän kohdalla jäähyväiset ovat toki vain hetkelliset, sillä tavoitteenani on suunnata bändiä viimeisen Tavastian valtauksen myötä katsomaan. En kuitenkaan voinut välttyä ajattelemasta, että pianhan tämä on kuitenkin ohi. ”Stun Gunin”, bändin mahdollisesti parhaan kappaleen, viimeisten melodioiden raikuessa sataman äärellä jäin hetkeksi harmittelemaan aikaansaamattomuuttani nähdä bändiä aiemmin, sillä onhan tässä vuosien varrella mahdollisuuksia ollut. Toivottavasti tätä lukevat ottavat mahdollisuuden käydä katsastamassa bändi ennen joulukuun Tavastia-maratoonia. Olette sen itsellenne velkaa.
Settilista:
1. Intro
2. Drop Dead, Casanova
3. Magic Recoveries
4. Second Soul
5. Das Boot
6. Eartha Kitt
7. Too Much Feeling
8. Black Euro
9. Bay of Biscay
10. Beacon
11. Headphones
12. Fight Forever
13. White Flag for Peace
Encore:
14. Spade is the Anti-Heart
15. I’ve Seen the Future
16. We Might Fall Apart
17. Stun Gun
Mainos päättyy
Teksti: Thomas Frankton
Kuvat: Promo