Australialaisen metalcoren merkittävin lipunkantaja Parkway Drive julkaisi kesäkuussa singlen ”Vice Grip”, joka antoi ymmärtää, että yhtye on tehnyt musiikillisen täyskäännöksen kohti keskitien radioaaltometallia. Vaikka myöhemmät maistiaiset uudelta ”IRE”-nimiseltä albumilta hieman tasoittivatkin tietä, otti arvostelija levyn käsittelyyn hieman sekavin odotuksin. Pahimpana pelkona oli, että Parkway Drive on tehnyt oman ”Black”- albuminsa ja floppaa kuin Avenged Sevenfold pari vuotta takaperin. Bändi oli singletarjonnallaan rakentanut sellaiset odotukset, ettei ”IRE” voinut olla loppupeleissä paljon muuta kuin iloinen yllätys.

Aloituskappaleella on aina suuri merkitys levykokonaisuutta rakennettaessa. Tässä tapauksessa ”Destroyer” sai ihmettelemään, oliko tämä oikea levy vai oliko päätoimittaja vahingossa linkannut minulle jonkin tavan hevibändin yritelmän. Hämmennys haihtui parin kuuntelukerran jälkeen kuin syyskuinen aamusumu Tampereen keskustasta, ja näkyvyyden selkiydyttyä kuulijakin ymmärsi tosiasian – kyseessä on mainio biisi hyvällä heviriffillä. Uutta ”Atlasta” ei kannattaisi kuitenkaan odottaa.

Toisena kajahtava ”Dying to Believe” kuulostaakin jo tutummalta. Biisi olisi voinut olla jollakin yhtyeen aikaisemmista levyistä, mutta löytää paikkansa myös uutukaiselta. Koko levyä leimaa kaksijakoisuus – melodiset stadionhevibiisit vuorottelevat corevaikutteisten rypistysten kanssa, ja lopputuloksena on yhtyeen tähänastisen uran monipuolisin levytys. Ensisinkku ”Vice Grip” on uuden linjan karikatyyri runsaine liidimelodioineen sekä härskin ilmeisine live-kertseineen. Keikoille on varmasti tulossa paljon uutta porukkaa tämän kokeilun seurauksena, mutta kääntöpuolena moni vanha fani suuntaa katsomaan muita bändejä.

”IRE” on tehty stadionyleisöille, ja esimerkiksi ”Writings on the Wall” on ilmiselvä yhteislaulu. Kertosäkeeseen on jopa upotettu ”Put your hands up!” osaksi virallisia lyriikoita. Vaikea kuvitella tuon olleen vahinko. Monessa kappaleessa liidikoukut näyttelevät suurta roolia, toisinaan siinä jopa onnistuen. Yksi näistä onnistumisista on ”Bottom Feeder”, joka yhdistää vanhan Parkway Driven onnistuneesti uuteen stadionmeteliin. Tämän kappaleen kohdalla bändi viimeistään näyttää muuttuneensa; perinteisen hardcorebreikin paikalla kuullaankin keskitempoinen metallitykitys. Mutta olisihan puhdas metalcore nyt muutenkin niiiiiiiiin viime vuosikymmentä, vai mitä?

”The Sound of Violence” on toinen uuden linjan mallikappale. Tätä linjaa voisi yhtyeen kuvitella hakeneen levyä sävellettäessä, ja lopulta osa biiseistä on osunut curlingtermein nänniin ja osa jäänyt hieman kauemmas pesän keskeltä. Ei sillä, että erilaiset biisit olisivat periaatteessa mitään muuta kuin rikkautta, mutta välillä uusia biisejä kuunnellessa pään täyttävät kysymysmerkit. Kuka näistä biisivalinnoista on ollut vastuussa? Toisaalta esimerkiksi geneerinen hardcorejyräys ”Dedicated” toimii tässä ympäristössä todella hyvin, vaikka kappale onkin suoraan genreaapisesta.

Monimuotoisuus on Parkway Driven uusi avainteema. Enää ei voida puhua pelkästään metalcoresta, sillä yhtyeen musiikillinen linja ei ole enää niin selvä. On kuulijasta kiinni, kokeeko tämän muutoksen takinkääntönä, neutraalina kehityksenä, sinä kuuluisana aikuistumisena vai jonain ihan muuna. Joka tapauksessa ”IRE” on kelpo kuunneltavaa pimenevän syksyn kylmiin aamuihin kuulokkeiden rajaamassa erakoitumiskapselissa tai vastaavasti työmaaradiosta Radio Rockin taajuuksilta. Ja olihan siellä se ”Dedicatedin” breakdown pitämässä corefanit tyytyväisenä.

7/10

Kappalelista:

1. Destroyer
2. Dying to Believe
3. Vice Grip
4. Crushed
5. Fractures
6. Writings on the Wall
7. Bottom Feeder
8. The Sound of Violence
9. Vicious
10. Dedicated
11. A Deathless Song

Kirjoittanut: Antti Kailio