Parkway Drive kruunasi Tuskan ja Europe oli paljon enemmän kuin yhden hitin ihme – Tuska 2018, osa 3/3

 

Tuskan viimeinen päivä oli tuttuun tapaan hieman muita lyhyempi, mutta esiintyjäkattauksessa riitti vielä paukkuja. Sunnuntainakin bändejä oli moneen junaan, kevyestä ja kevytmielisestä rockista aggressiiviseen metalcoreen ja pysäyttävään black metaliin. Kelikin kääntyi vihdoin voitokkaaksi ja nostatti festarifiilistä entisestään.

Sunnuntai alkoi lämpimissä ja aurinkoisissa merkeissä. Vielä aurinkoisemmaksi se muuttui, kun hyväntuulista rock-musiikkia soittava Temple Balls valtasi päälavan hetki porttien aukeamisen jälkeen. Menneiden vuosikymmenten hard rockia nykyajan kosketuksella henkivä nuori yhtye oli vakuuttava esiintyjä. Suuri lava otettiin haltuun suvereenisti ja uskottavasti, eikä yhtye vaikuttanut ollenkaan pieneltä tekijältä suurten kengissä, vaikka suurin osa päälavan esiintyjistä onkin vielä toistaiseksi nimekkäämpiä. Vaikka Temple Balls ei nöyristellyt yleisön edessä, esiintyminen ei ollut millään tavalla ylimielistä. Karisma ja itsevarmuus sen sijaan loistivat kirkkaina. (JK)

Aamulla herätessä ajattelin, että jumppatunti Stick To Your Gunsin tahtiin tähän kellonaikaan on aivan liian absurdi ajatus. Festaripäivistä ainoa, joka ei ollut kylmä tai ylenpalttisen tuulinen. Stick To Your Guns saapuu lavalle ja ainoa ajatukseni onkin, että ”Missä helvetissä kaikki ihmiset on?” Kyllähän sitä väkeä riitti, mutta mielestäni yhtye on sen verran harvinainen herkku täällä päin, ja etenkin nyt todistettuani, mahtava livebändi. Olen odottanut yhtyeen keikkaa jo pari vuotta, sillä yhtye muutti elämäni ensikuulemalta. Kierrepotkuja ja hiekkapölyä hengitysteissä, helvetin hieno meininki. (OV)

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus oli jo saanut mukavasti yleisöä paikalle. Itse en suuremmin ole bändille koskaan lämmennyt, mutta piti tämä kuitenkin katsoa. Bändin sanoitukset vaikuttavat usein kovin Suomi-aiheisilta, ja pystyinkin mielessäni kuvittelemaan, minkälainen ”suomiäijämeno” eturivissä mahtoi olla. Jäin kuitenkin itse suosiolla sen verran etäämmälle lavasta, etten saanut tätä asiaa todettua muuten kuin mielikuvanani. Lavalla olleet pääkalloliput pystyin myös mielessäni vaihtamaan Suomen lipun kuviksi. On yhtyeellä toki joitain ihan kelvollisia kappaleita. Omaan makuuni musiikki ja esiintyminen jäi vähän tylsäksi, vaikka tietyt hittibiisit meinasivat upota jopa tällaiseen ei-faniin. Keikka sujui kokonaisuudessaan kuitenkin ihan mukavasti ja toimi varmasti niille, jotka Timo Rautiaista ja Trio Niskalaukausta muutenkin diggailevat. (TR)

Meidän kaikkien viikinki-isoisä Ihsahn kuului itseni lisäksi varmasti monen muun festarikävijän odotetuimpiin helmiin Tuskan tämän vuoden tarjonnassa. Mies oli ehtinyt esiintyä jo edellisenä päivänä black metal -suuruus Emperorin kanssa Radio Rock Stagella, ja tarjota maistiaisen omasta lämpimästä, vieraanvaraisesta ja asenteellisesta ulosannistaan. Samanlaista antia saatiin nähdä Ihsahnin noustessa Helsinki Stagelle yhdessä taustabändinsä kanssa.

Astelma lavalla oli tiivis ja yksinkertainen, mutta monella tapaa erittäin vangitseva ja virkistävällä tavalla aito. Ei näyttäviä lavarakennelmia, tulta ja tappuraa tai psykedeelisiä valoesityksiä. Vain Norjan mestari loistavassa soittokunnossa olevien musikanttien kanssa esittämässä avant-garden, progen ja extreme metallin värittämää musiikkia pohjoisella soinnilla. Keikka avattiin toimivasti miehen tuoreimman sooloalbumin, ”Ámrin” avauskaksikolla ”Lend Me The Eyes Of Millenia” sekä ”Arcana Imperii”. Energinen avaus esittelee hienosti yhtyeen kyvyn toteuttaa musiikki livenä niin, että siinä on joukossa paljon ilmaa ja hengitystilaa niin yleisölle kuin muusikoille itselleenkin.

Keikan settilista oli lähes täydellinen ja antoi loistavan kuvan Ihsahnista monipuolisena ja uudistumiskykyisenä artistina. Erityisesti uuden levyn kappaleet toivat vahvaa väriä niin yhtyeen esitykseen kuin Tuskan sunnuntaihinkin. Erityisesti ”Sámr” oli tyylikäs ja herkkä numero, vaikka upea ja sykähdyttävä ”Pulse” sai varmasti ikiroutaan peittyneenkin sydämen tuntemaan jotakin kylmän kuoren alla. Yleisöön saatiin myös loistavasti liikettä ”Arktis.” -albumin hard rock -vivahteisella kappaleella ”Until I Too Dissolve”, jonka aikana yleisö tuntui viimeistään sulavan jäästä. Ei myöskään sovi unohtaa ”Mass Darkness”- ja ”My Heart Is Of The North” -kappaleita, joiden tarttuvuus ja toimivuus livenä on kadehdittavaa luokkaa. Tämän lisäksi setissä kuultiin myös hetkiä, jotka varmasti saivat ihmisiä kaivamaan taskulaskimet esiin ”Frozen Lakes On Marsin” ja ihanan kakofonisen ”A Grave Inversedin” aikana.

Vaikka Ihsahnin itsensä kitaroinnissa kuului kahdesti pieni yskäisy soiton aikana, oli koko performanssi yksi parhaista näkemistäni esityksistä. Yhtyeen kadehdittava musikaalisuus, esityksen aitous ja juurevuus, sekä koko kollektiivin ylitsevuotava mielikuvituksellisuus tekivät tästä yhden Tuskan inspiroivimmista konserteista. Setin viimeisen kappaleen kohdalla huomasin vain hymyileväni ja miettiväni sitä, miten paljon musiikki voikaan saada kuulijassa aikaan. Ihsahnin ei tarvitsisi todistella kenellekään mitään, mutta silti hän todisti kaiken sen, mikä jotakin artistissa merkitsee. (SJ)

Päälavalla nähtiin ja kuultiin sunnuntain aikana myös jo vuonna 1979 perustettu rock-yhtye Europe, joka tunnetaan parhaiten varmaankin ”The Final Countdown” -jättihitistään. Läjäpäin pätevää musiikkia tehnyt ja pitkän uransa aikana onnistuneesti uudistunut yhtye jää usein tunnetuimman kappaleensa varjoon, mutta positiivisena yllätyksenä keräsi yhden koko Tuska-viikonlopun suurimmista yleisöistä. Lämmitti mieltä nähdä ihmisten tulleen suurin joukoin arvostamaan rock-musiikin elävää legendaa, vaikka tuskin heistä kaikki olivatkaan varsinaisia faneja.

Europen keikasta puolet olivat vanhoja hittejä ja puolet uuden, vuonna 2003 tapahtuneen paluun jälkeisen aikakauden musiikkia. Kappaleiden välinen kontrasti oli ajoittain suurikin, eikä se ollut aina ihan hyvä asia. Ehkä settilistan olisi voinut järjestää hieman eri tavalla yhtenäisyyden ja jatkuvuuden nimissä, mutta muuten esiintyminen oli erittäin menevää. Jokainen kappale sai arvoisensa kohtelun, yhtye eli pirteänä musiikin mukana ja toki laulaja Joey Tempestin karsima, ääni ja kyky ottaa yleisö omakseen olivat aivan omaa luokkaansa. Tuo mies herätti seksuaalisia haluja kaikkein rujoimmassakin mörrimöykyssä ja heteroimmassa hevimiehessä. Jos väität muuta, olet pelkkä likaisia valheita sylkevä alhainen rotta.

Toki keikka huipentui ”The Final Countdowniin”, jonka tahtiin koko Suvilahtea pompittiin muutama senttimetri matalammaksi ketjujen ja niittien kilistessä ja nahkavaatteiden lätistessä. Energinen keikka sai energisen lopun. Voi olla, että tämäkin yhtye sai muutaman uuden fanin todistaessaan olevansa elinvoimainen live-esiintyjä ja varmasti paljon enemmän kuin yhden hitin ihme. Tällainen hyvän tuulen ja iloisen mielen rock ’n’ roll -keikka sopi aurinkoiseen festari-iltapäivään täydellisesti. (JK)

Inferno -lavan ja sen ympäristön ydinlaskeuman tavoin nousi saastuttamaan kotimainen post-punk -pumppu Grave Pleasures, joka kuuluu allekirjoittaneen suosikkiyhtyeisiin. Lavan pääkallojen, kaasunaamarien ja tummanpuhuvan estetiikan kanssa koristellut joukko kuolemaa palvovia rokkareita toimitti yhden koko festivaalin toimivimmista seteistä. Kovassa nosteessa olleen Beastmilkin inkarnaationa toimiva orkesteri soitti kappaleita, jotka saivat keikan kuulostamaan enemmän jonkinlaiselta hittikokoelmalta, kuin miltään muulta.

Vanhan yhtyeen hittien ”Death Reflects Usin” ja ”Love In Corld Worldin” lisäksi saatiin kuulla bändin tuoreen ”Motherblood” -albumin kappaleita, jotka eivät ehkä täysin kääntyneet samassa loistossaan ja kirkkaudessaan. Mutta tämän bändi korvasi täysin omassa villissä ja kaikkensa antavassa esiintymisessään, josta moni yhtye saisi ottaa mallia. Lavalta välittyi erittäin hypnoottinen aura koko lähiympäristöön, kuin MK Ultra -kokeessa konsanaan, ja jokainen kappale kuulosti siltä, kuin yhtye olisi soittamassa kuulijoita kultin jäseniksi. Jos jokin settilista voi olla täydellinen, niin tässä on vahva ehdokas sellaiseksi. Yhtäkään kappaletta en olisi setistä poistanut tai siihen lisännyt. Loistavaan keikkakokemukseeni saattaa vaikuttaa oma fanitukseni, mutta suosittelen ehdottomasti jokaista kykenevää katsastamaan tämän suomalaisen rockin hienoimpiin kuuluvan yhtyeen asap. (SJ)

Seuraavana vuorossa yhtye nimeltä Clutch. Yhtyeen laulaja kuuluu siihen harvinaiseen kastiin, jossa laulaja kuulostaa lähes samalta kuin levyllä. Se on aina isoin plussa bändien livekeikoissa. Keikkaa voi kuvailla svengaavaksi, rennoksi, ja etenkin hauskanpito oli hyvin paljon läsnä. Yhtyettä kuunnellessa harmitti kuitenkin yksi asia; se, ettei minulla ole ajokorttia tai edes rikkinäistä autoa, jota korjata aivan öljystä limaisena autotallissa. (OV)

Ennen illan pääesiintyjää, Parkway Drivea, Helsinki Stagella esiintynyt Clutch sai kyllä sunnuntaipäivänkin tuntumaan oikein menevältä. Tällainen kunnon rock n´roll -meininki sai kyllä varmasti jossain vaiheessa jokaisen yleisössä olijan liikkeelle. Itse onnistuin valitsemaan paikkani juurikin jonkun fanilauman vierestä, jolla meininki oli oikein hikinen koko keikan, ja välillä taidettiin mennä jo takapuolelleen maahan. Jossain vaiheessa mietin, kumpi oli hauskempaa katsottavaa, itse bändi vai tämä yli-innokas porukka, joka nautti taatusti joka sekunnista. Laulun ja kitaran lisäksi Neil Fallon taituroi keikan aikana myös huuliharpun ja lehmänkellon kanssa. Vaikka suuri osa Clutchin kappaleista on jäänyt itselleni hieman vieraiksi, nautin kyllä tästä viihdyttävästä keikasta. Voi olla, että ”Electric Worryn” aikana muistin jopa sanat ja vahingossa lauloin muun yleisön mukana. Tylsää hetkeä ei tämän kuluneen tunnin aikana tullut.

Pieneen peräkylään huonosti kulkevien bussiyhteyksien vuoksi jouduin lähtemään kesken Parkway Driven keikan, etten joutuisi odottamaan Kampissa montaa tuntia. Kyllä jaloissa jo tuntuikin monen päivän keikoilla seisominen, ja oli ihana lähteä kotiin. Fiilis oli samalla myös haikea. Olipa taas jälleen kerran ollut hienot festarit. Kiitos järjestäjille, bändeille, kaikille tutuille ja tuntemattomille joita kohtasin, ja oikeastaan koko Tuska-yleisölle. Te teitte tästä tänäkin vuonna hienon kokemuksen. Nähdään ensi vuonna! (TR)

Mutta kuten kaikella, myös festareilla on loppunsa. Lopun kruunasi australialainen Parkway Drive. Aivan helvetin mahtava keikka kaikin puolin, en todellakaan osannut odottaa tätä ollenkaan. En ollut kuunnellut yhtyeen materiaalia, paitsi uteliaisuuttani kävin tarkastamassa uuden kappaleen sen aiheuttaessa närää. Mikä siinä on, että yhtyeiden suunnanmuutos aiheuttaa aina niin suurta mielipahaa? Keikalla en huomannut mitään eroa vanhojen ja uusien kappaleiden välillä. Kaikilla oli hauskaa, myös minulla oli hauskaa. Puristin viimeiset mehut itsestäni tälle loistavalle live-orkesterille, ja joku oli hieman vertakin vuodattanut moshpitin matkalle.

Metalcore-yhtye Tuska-festivaalin pääesiintyjänä on positiivinen asia. Me tarvitsemme uutta verta, kun vanhat orkesterit ”viimein” siirtyvät tieltämme. Parkway Drive osoitti, että suuruudenhulluus ei ole loppunut, ja keikan aikana myös rumpusetti pyörähti ylösalaisin. Tämä yhtye edesauttaa myös muiden modernien bändien kehitystä tekemällä isoja harppauksia lavaproduktiossa. Aivan kuten Cheek teki suomalaisille artisteille esiintyessään olympiastadionilla. Ei olla niin negatiivisia, ollaan tyytyväisiä siihen mitä meillä on. Kiitos Tuska-festivaali, olit mahtava. (OV)

Teksti: Otto Vainionpää, Jyri Kinnari, Samuel Järvinen ja Taru Ruusu
Kuvat: Teemu Siikarla ja Pasi Eriksson