Pässilauman tuorein pitkäsoitto muuttaa käsityksesi yhtyeestä jälleen kerran – arviossa häkellyttävä ”Toivosta ja murheesta”

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 17.12.2021

Pässilauma on yhtye, joka ei lakkaa ihmetyttämästä ja yllättämästä minua. Yhtyeelle tuntuu olevan luontevaa luoda uusi albumi aina sellaiselle alueelle, jossa se ei ole vielä aiemmin seikkaillut. Näin on tapahtunut myös sen uusimmalla, viime viikolla ilmestyneellä ”Toivosta ja murheesta” -albumilla. Jos aiemmin kuvittelin yhtyeen jatkavan aina hitusen humoristisella otteella, on sekin oletus nyt kuopattu uusimman pitkäsoiton myötä.

”Toivosta ja murheesta” on albumi, jollaista en kuvitellut Pässilaumalta kuulevani. Se ei ole tässä tapauksessa kuitenkaan huono asia. Yhtyeen tuorein pitkäsoitto liikkuu äänimaisemansa suhteen retron suomirockin aallonharjalla unohtamatta punk rock -rosoisuutta. Nimikkokappale aloittaa kokonaisuuden yllättävän verkkaisesti, kun kuuntelija saa keskittyä kuuntelemaan Kemppaisen rauhallista, lähes puhemaista laulua ja yksinkertaista korutonta säestystä. Koko kappaletta ei tosin kuljeta näin, vaan kertosäkeistöissä Pässilauma kajahtaa oikein yhteislaulujen voimin. ”Musta sade huhtikuussa” jatkaa hyvistä alkulämmöistä eteenpäin ja pistää pystyy täyden rähinän. Kappaleella kuullaan myös kitaristi Ahosen tuttua rähisemistä, mikä on merkittävä osa Pässilauman ulosantia.

Vastaavasti ”Tyhjyyden sanat ja teot” flirttailee selvemmin modernin suomirockin suuntaan kuin edellä mainitut kappaleet. ”Kivun nopeudella” tekee jälleen paluuta retrompaan äänimaisemaan ja nostaa tapetille rikkinäisen sydämen sirpaleet. Albumin viides kappale, ”Kaunis juuri tuollaisenaan”, antaa todellisen ”tuolilta alas tiputtamiskokemuksen”. Syy löytyy teoksen sanomasta, joka on Pässilauman mittapuulla häkellyttävän rakkautta pursuava. Entistä häkellyttävämmän siitä tekee kuitenkin se, että se sopii Pässilaumalle hyvin. Myös kappaleen vanavedessä tuleva, melankoliaa pursuava ”Usvan keskellä” saa aikaan myönteisen ihmetyksen. Kappaleessa on autenttista surua, joka on lähes käsin kosketeltavaa.

Yksi merkittävä ero tuoreimmalla äänitteellä on myös se, että kitaristi Kemppainen vastaa lähes yksin kappaleiden lauluosuuksista. Siitä oli kuultavissa viitteitä jo ”Jakomäkeen!”-pitkäsoitolla, mutta nyt Kemppainen on siirtynyt keulille. Pässilauman monet EP:t ovat rakentuneet Ahosen äkäisen ja paatoksellisen annin varaan, mutta Kemppaisen myötä yhtyeen äänimaisema on saanut lisää pehmeyttä ja uudenlaista kontrastia. Se kuuluu hyvin folk-vivahteisella ”Usvan keskellä” ja popahtavalla ”Jätä jälkesi” -kappaleella. Kemppaisen lauluosuuksien lisääntyminen ei ole missään määrin ollut muutos, vaikka pidän yhtä lailla Ahosenkin paatoksesta.

Pehmeän ulosannin vastapainoksi albumilta löytyy kuitenkin raivokkaat taustalaulut sisältävä ”Ei mitään jäljellä”, psykedeelisiä piirteitä omaava ”Hetkestä eiliseen” sekä mielipuolinen ”Selviytymisharha”, joka on pitkäsoiton eriskummallisin ja rajuin teos. Sokerina pohjalla on vielä ”Kukaan meistä ei ole normaali”, jolla Pässilauma on yhdistänyt stoner rockin pörinän, punkin raivokkuuden ja melankolisen rockin verkkaisuuden yhdeksi mielikuvitukselliseksi ja sulavaksi paketiksi.

Kuten aiemmin totesin on ”Toivosta ja murheesta” albumi, jota ei ole aikaisemmin Pässilaumalta kuultu. Pitkäsoitto on muutamassa suhteessa poikkeuksellinen aiempiin äänitteisiin nähden: Tyyliltään ”Toivosta ja murheesta” on yhtyeen EP:hin nähden hillitympi muttei tylsempi, minkä lisäksi äänite on selvästi mietitymmän oloinen kokonaisuus. Vaikka albumilla on erilaisia kappaleita, kuulostaa levy kokonaisuutena yhtenäiseltä. Albumia voisi tietyllä tapaa kuvata myös kunnianhimoisen kuuloiseksi, vaikkei kyseinen sana tulekaan aivan ensimmäisenä mieleen Pässilaumasta.

Yhteenvetona voisin todeta, että ”Toivosta ja murheesta” on selvästi harkituimman ja syvällisimmän kuuloinen albumi, jonka Pässilauma on tähän päivään mennessä julkaissut. Pitkäsoitolta löytyy monta nasevaa kappaletta kuin myös suun auki loksauttavia hetkiä. Albumilla on tehty tilaa niin keveämmälle kuin äkäisemmällekin ulosannille. Levyltä olisi ehkä voinut jättää yhden tai kaksi kappaletta pois, jotta siitä olisi tullut vielä intensiivisempi kokonaisuus. Nyt kuulijoilla on toisaalta enemmän mutusteltavaa kuten Pässilauman julkaisuilla yleensäkin. ”Toivosta ja murheesta” on täysin tosissaan otettavaa rockia, joka pitää itse kokea, jotta sen hienouden ymmärtää.

https://www.facebook.com/plauma

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen