Pehmeä festariviikonlopun lopetus – Provinssi-lauantai 2019
Kaaoszinen toimitus oli Seinäjoen Provinssirockissa paikalla kahden raportoijan voimin. Kokosimme yhteen mielenkiintoisimmat keikat ja kokemukset viikonlopun ajalta. Festivaalin päätöspäivänä kuultiin mm. Cult of Lunaa, The Prodigyä korvaamaan tullutta Papa Roachia sekä Behemothia.
Samuel Järvinen:
Soundin Amphitheatre-lavalla lauantaina esiintynyt Jukka Nousiainen toi kesäteatterikatsomolle retrohenkistä habitusta tihkuvaa rock and rollia. Nousiainen tunnetaan rehdistä ja maanläheisestä musiikistaan ja esiintymisestään, josta puuttuu turha rokkikukkoilu tai viimeiseen asti hiottu lavashow. Sen sijaan yleisö sai nauttia jalan alle käyvästä jammailusta ja savuisesta suomirock-nostalgioinnista. Jos vertaan konserttia kahteen aikaisempaan kertaan kun olen Nousiaisen esitystä todistanut, oli Provinssin veto ehdottomasti vapautunein ja täynnä miellyttävää heittäytymistä. Yleisö uskaltautui sankoin joukoin tanssimaan lavan eteen, joka puolestaan sai Nousiaisen itsensä ottamaan paremmin kontaktia yleisöön ja antamaan itsestään kaikkensa myös fyysisellä olemuksellaan.
Telttalavalla esiintynyt ruotsalainen, tunnelmallisen ja liejuisen post-metallin suosikkiyhtye Cult Of Luna toi mukanaan yhden Provinssin vuoden 2019 hypnoottisimmista esityksistä. Bändin soittaessa taidokkaasti muhjuista ja tunnelmallista metalliaan, toi tarkkaan suunniteltu valoshow mukaan intensiivisyyttä ja eloa. Ilman kyseistä elävää ja yksityiskohtaista valojen käyttöä konsertti olisi ollut huomattavasti köyhempi, sillä paljoa katseltavaa yhtyeessä ei muutoin ollutkaan.
Lauantain nostalgia-annoksen festivaaleille toi päälavalla esiintynyt Papa Roach, joka otettiin paikkaamaan esiintymisensä traagisista syistä perunutta The Prodigya. Vuoden 2019 Provinssissa hallitsevana musiikillisena teemana on tuntunut olevan 2000-luvun alku sekä nu metal. Heti siitä hetkestä, kun yhtye nousi lavalle, oli selvää, että bändi on todellakin paikkansa päälavalla ansainnut – ainakin show’nsa puolesta. Yhtye todella antoi kaikkensa, ja ehdottomasti solisti Jacoby Shaddix otti koko lavan haltuun poikamaisen innostuneella ja energisellä poukkoilullaan, poseeraamisellaan ja eläytymisellään. Mies oli alusta alkaen kunnioittava yleisöään kohtaan samalla kuitenkin piiskaten siitä jatkuvasti irti enemmän ja enemmän. Synnynnäinen showmies.
Bändi oli myös soitannollisesti kovassa iskussa, mutta sekään ei riitä pelastamaan heitä suurimmalta heikkoudeltaan, eli hyvien kappaleiden puutteelta. Vaikka show olikin loistava, ei Papa Roachilla ollut varsinaisesti antaa musiikkinsa puolesta mitään muuta hyvää, kuin ne tutut hitit. Jotakin kertoo se, että vasta kun ”Getting Away With Murder” sekä ”Last Resort” soitettiin, innostuivat ihmiset alueen perälläkin hyppimään. Muutoin liike rajoittui puhtaasti yleisöön. Bändi kuitenkin osoitti nöyrän asenteensa paitsi spiikeillään ja ammattimaisuudellaan, niin myös sillä, että yhtye versioi Prodigyn ”Firestarterin” kunnioittaakseen edesmennyttä Keith Flintia.
Woodland Stagella esiintynyt Behemoth toi Provinssiin ihailtavan hiotun, tarkkaan mietityn ja helposti pureksittavan black metal -sirkuksensa. Oikein mukavasti väkeä kerännyt yhtye esiintyi kellon tarkasti pitäen saumattomasti yllä jatkuvaa show’taan sekä asujen ja reksiviittojen vaihtoa. Esityksessä kävi hyvin selväksi se, kuinka toimivasti Behemoth on onnistunut luomaan täydellisen black metal -show’n, joka on helposti markkinoitavissa kaikille niillekin, jotka eivät muutoin tyylistä välitä. Behemothia voinee sanoa black metallin Ghostiksi.
Upean ja näyttävän show’nsa lisäksi vahvuuksiksi nousivat ehdottomasti tiukka settilista, josta löytyi vanhoja klassikoita, mielenkiintoisia sovituksia sekä uuden albumin toimivaa edustusta. Hieman tönkköjä rumpusoundeja lukuun ottamatta bändi sekä näytti että kuulosti hyvältä. Circle pittikin saatiin aikaan, vaikka se olikin kenties hivenen laiska ja koostui paikoitellen hyvinkin humalaisista ihmisistä, joista ainakin yksi juoksi jonkin matkaa housut alhaalla. Pitin reunalla nähtiin myös mies, joka laski housunsa alas samalla pyllistäen jonnekin tai jollekulle. Lisäksi pitin reunalla nähtiin perinteisillä heavy metal -patcheilla varustettu jäärä, joka muuttui hyvin väkivaltaiseksi aina, kun joku pitistä vahingossa osui häneen. Erään herran mies nosti kurkusta ilmaan ja heitti hänet maahan. Keikka oli siis yleisönkin puolesta varsin viihdyttävää katseltavaa.
Ville Kangasniemi:
Perseenkeikutus jatkui seuraavana päivänä Jukka Nousiaisen keikalla, kun kantri-ilmaisuun ihastunut hippi keinautti lanteitaan vielä julkaisemattoman “Matkalla kotiin”-laulun aikana. Amfiteatterin edustalla saatiin hyvät tanssit aikaiseksi, Provinssissa tuntui olevan helppo juhlia ja pitää kivaa niin lavalla kuin yleisössäkin. Keikan teema tuntui olevan kantria ja ykköskaljaa. Mikäs siinä! Uutta levyä odotellessa, tuntuu menevän vähän aikuisempaan suuntaan tällä kertaa.
Lauantain tarjonta oli vähän krapulapäivänomainen. Cult of Luna ja Behemoth kiinnostivat Jukka Nousiaisen lisäksi. Carlings stagen uumenissa louhi puoli kymmenen aikaan ruotsalainen surujoukkio Cult of Luna. Kolmen kitaran voimin vyörytetty doom oli mukavan synkkää kuunneltavaa muuten niin pirteän festivaalin tarjontaan nähden. Rumpusettejäkin oli kaksin kappalein! Olen itse tutustunut vain yhtyeen viimeisimpään, lohduttomaan “Mariner”-albumiin. Odotin vain, että olisin kuullut lauluja siitä miltä tuntuu hukkua mustaan valtamereen, mutta setti ei tainnut pitää sisällään yhtään kappaletta kyseiseltä levyltä. Puolityhjän teltan yleisö huojui tahdissa, ja paatosta lasetettiin voimalla. Sounditkin olivat mallillaan, ei aivan toivoton tila soittaa keikkaa!
Papa Roachia ei kiinnostanut seurata, mutta kuulin kauempaa, että he soittivat kunnianosoituksena edesmenneelle Keith Flintille “Firestarterin”. The Prodigyä paikkaamaan tulleelta bändiltä hieno tribuutti. Myös sideshow’n puolesta muistettiin kantaa Flintin muistoa, kun Jytäladossa oli joka ilta The Prodigylle omistettu disco.
Woodland stagen eteen ripustettiin musta lakana, jonka takana Behemothin visuaalisesti erittäin vaikuttava lavasetuppi odotti pahaa-aavistamatonta yleisöä. Jeesukselle anteeksiantoa vastustavan “Solva”-intron loputtua verho repäistiin alas, ja tykittely sai alkaa. Pitit lähtivät valloilleen saman tien molemmilla puolen barrikadia, eivätkä ne tainneet pysähtyä koko keikan aikana.
Nergal kertoi välispiikissä, että oli päivällä ihmetellyt minne kukkaisvoimafestareille olivat oikein tulleet. Miehestä ei kuulemma löytynyt uskoa, että täällä saisi kunnon saatananpalvelusta aikaiseksi, mutta yleisön riehakas vastaanotto romutti nokkamiehen odotukset täysin. Liekki- ja hiilidioksiditykeillä koristeltu show oli hienoa katseltavaa. Lavalla olleilla screeneillä pyöri mm. kuvaa musiikkivideoilta, ja saatanallista silmänruokaa riitti jatkuvasti. Puolilta öin valoshowkin pääsi oikeuksiinsa. Varmasti täysin eri kokemus Tuskan kävijöille, missä vanhaa vihtahousua jouduttiin arvostamaan harmillisesti päivänpaisteessa. Wall of death jysähti hidastempoisessa “Bartzabel”-laulussa, jota Nergal itsekin ihmetteli instagram-tilillään. Suomalaiset fanit ovat Behemothille uskollisia, ja ansaitsevatkin erityiskiitosta. Keikkaklassikko “Conquer All” jytisi voimalla, ja tunnin setti päättyi kevään klubikiertueelta tuttuun koomiseen tapaan bändin “rummuttaessa” patarumpuja suurieleisesti. Rivissä jäpittäneestä nelikosta kyllä huomasi kuka heistä oikeasti tietää miten rumpuja soitetaan. Tunnin setti esitti Behemothin järkälemäisenä, dramaattisena, julistavana metallihallitsijana. Äänenpaine pysyi maltillisena, tulppia ei miksauskopin holleilla edes tarvinnut. Adrenaliinipöllyissä riehumisen jälkeen kaikki festarikivut olivat hetkellisesti poissa, ja alueelta lähtö ei tuntunut yhtään raskaalta.
Provinssi oli hyvin miellyttävä kokemus tänäkin vuonna. Onnistuneella artistikattauksella, hyvällä ruualla, ainutlaatuisella juhlatunnelmalla ja monipuolisella yhteistyöllä saadaan aikaiseksi Suomen paras valtavirtafestivaali. Päähän otti lähinnä päälavan kentän aitaukset, jotka tekivät alueesta hankalan kulkea, ja kolmen eri anniskelualueen tarpeellisuutta kyseenalaistan muutenkin. Päälavan vippialueen koen inhottavana, kun siellä keikkoja katsoessa et kuule mitään kahdesta syystä. Koska PA osoittaa toiseen suuntaan, ja koska ihmiset tulevat sinne lähinnä seurueissaan passit kaulassa keskustelemaan juovuksissa jostain Hyvin Tärkeistä Asioista. Alueen vaikeakulkuiseksi aidoitus VIP-asiakkaiden takia syö kaltaisiltani musiikin takia festareille tulevilta rokkipoliiseilta jonkin verran pisteitä. Tietyillä artisteilla äänenpaine olisi saanut olla voimakkaampi, kun ilman tulppia pärjäsi hyvin suurimman osan keikoista.
Asiakkaita kävi viikonlopun aikana 73000, ja koko festivaalihistorian eniten myynyt perjantai juhlittiin 28000 asiakkaan voimin. Ensi vuoden pääesiintyjä on jo kiinnitetty. Osaako joku toivoa mitään ilmiselvempää ja kuivempaa kuin Nightwish tai Rammstein? Esiintyjistä huolimatta Provinssi pysyy tunnelmansa takia viihtyisimpänä musiikkitapahtumana minkä tiedän, ja tulen varmasti talsimaan samoilla kentillä ensi kesänäkin.
