Haluan kesäyönä nuotiolle juhlimaan, juomaan itse pantua kaljaa ja sekoilemaan – luultavasti hyvin vähissä vaatteissa tai kokonaan ilman. Ei huoleta tippakaan, että aamulla krapula on kauhea. Sellaisia ajatuksia Pekko Käppi & K:H:H:L:n kesytön ja omalla mullantuoksuisella tavallaan hyvin kaunis levy ”Matilda” herättää. ”Kaikkeus on meidän”, kuten levyn päättävässä kappaleessa ”Kaikkeus” todetaan.

Tässä on nyt levyllinen kiehtovaa, odottamatonta ja kaavoihin kangistumatonta sekä jollain tapaa hyvin aitoa musiikkia. ”Matilda” ei asetu kansanmusiikin lokeroon, vaikka folkin perinteestä hyvin selkeästi ammennetaankin. Se on poppia ja rokkia punkahtavalla pohjavireellä.

Tässä musiikissa on jotain samanlaista vallatonta ja juurevaa siveettömyyttä kuin monissa kuopiolaisen Humu Recordsin artisteissa. Samalla flirttaillaan aivan sumeilematta kasaripopin suuntaan – tästä esimerkkinä vaikkapa ”Palavien lasten laulu” – ja pakanametallivibaa kuuluu siellä täällä, mutta kyse on tunnelmasta, ei niinkään raskaudesta. Mainittu ”Palavien lasten laulu” on hyvin teatraalinen ja maalaileva. Tunnelma on erittäin sakea.

Lyriikat ovat selkein linkki kansanmusiikkiin, mutta niissäkään ei sorruta genrelle usein tyypilliseen vaivaannuttavaan hilipatihippan-rallatteluun. Sisältöäkin on. Käpin ääni on persoonallinen ja tunnistettava ja luo levylle omanlaisensa suomirock-tunnelman, joka on velkaa Kauko Röyhkälle, Ismo Alangolle ja varmaan A.W. Yrjänällekin. Käpin soitin on jouhikko, mutta ”Matilda” ei ole leimallisesti jouhikkomusiikkia, eikä se ota missiokseen esitellä, miten jouhikolla on joskus soitettu. Jouhikko toimii instrumenttina muiden joukossa ja hyvin toimiikin.

Ennen kaikkea soitto on laadukasta, hiottua ja tarttuvaa. Vaikka ei koskaan oikein tiedä, mitä on tulossa, kun laittaa Pekko Käpin soimaan, yllättää ”Matilda” siitä huolimatta. Pekko Käppiä on tottunut ajattelemaan punkin ja folkin kehyksessä siitäkin huolimatta, että edellisellä ”Sanguis Meus, Mama!” -levyllä siirryttiin jo popin suuntaan. ”Matilda” on taas jotain aivan muuta.

Levyn nimibiisi kutoo mahtavan kuin tunnekuohua vain vaivoin pidättelevän tunnelman, joka saa kyynisimmänkin kaverin mahlat virtaamaan. Myös country-maisemiin vaelteleva rauhallisesti hellivä ”Hullu tyttö” on hieno teos. Rujon kaunis ”Sata irti revittyä kieltä” puolestaan kiskoo puoleensa ja pyörittää. Täytebiisejä ei levylle ole tarvittu. Se on kokonaisuutena vahva ja hyvin kuuntelua kestävä. Ehkä olen vain helppo, mutta kyllä tämä toimii pirun hyvin.

9/10

1. Ikuiset pahantekijät
2. Sata irti revittyä kieltä
3. Matilda
4. Supermies
5. Kivi kulkee
6. Armoa ihminen
7. Palavien lasten laulu
8. Hullu tyttö
9. Oksia, puita, kuolleitten luita
10. Kaikkeus

Kirjoittaja: Pasi Huttunen