”Peloton ja uusiutumiskykyinen” – Arviossa BillyBion ”Leaders And Liars”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 25.3.2022

Brooklynin rap/hardcore/metal -pioneeri Biohazardin laulaja-kitaristina kannuksensa hankkinut Billy Graziadei palaa soolobändinsä BillyBion kakkosalbumilla toimiviin perusasioihin mutta uusin maustein. Rapin ja turpiinlyöntimusiikin mikstuura keksittiin ja toimivaksi havaittiin herran varhaisen yhtyeen toimesta jo 30 vuotta sitten, joten olettaa voi, että toimivan kokonaisuuden palaset ovat tälläkin kertaa jo lähtökohtaisesti tiedossa. Enää tarvitsisi vain niputtaa ne oikeaan, eheästi toimivaan järjestykseen. Siinä on toisaalta Graziadein kaikilla yhtyeillä Biohazardilla, Powerflolla ja BillyBiolla ollut vuosien varrella tekemistä kerrakseen, albumikokonaisuuksien oltua välillä varsin ailahtelevan tasoisia. Tähän viimeisimmän valmisteluun yhtyeen johtohahmolla on ollut tosin koko korona-aika aikaa.

BillyBiossa keulamiehelle tulitukea antavat The Exploitedista aiemmin tuttu kitaristi Robbie Davidson, Death By Stereo ja Zebrahead -kitaristi Dan Palmer, Powerflo-rumpali Fred Aching Rios ja Suicidal Tendencies -basisti Ra Diaz. Ensimmäisenä korvaan pistävänä havaintona mainittakoon, että Graziadein laulu tuntuu jämäköityneen iän myötä samoin kuin herran sapetus yhteiskunnallisia ja sosiaalisia epäkohtia kohtaan tuntuu kasvaneen entisestään. Siinäpä onkin herkullinen yhdistelmä hardcore-muusikon kehityksen luonnolliseksi mahdollistamiseksi.

Black Out” avaa pelin melodisesti latautuneella groove thrashilla, jonka tasoisesta materiaalista Prong ja Rob Zombie voisivat olla ylpeitä. Speed thrashia ja metalcorea eri suunnista lähentelevä ”Fallen Empires” pieksee kyllä mahtipontisesti, mutta jää sävellyksenä hyvin keskinkertaiseksi ja sortuu sävellyksellisesti liikaan sisäsiisteyteen. Komeilla tuplaushuutolaulukuoroilla varustettu albumin nimibiisi on ylvään melodisesti raikavaa, keskitempolla rokkaavaa NYHC:ta puhtaimmillaan. Ääritemposta hyökkäävällä ja postrockmaiseen C-osaan asettuvalla ”Lost Horizonilla” on myös omat toimivat hetkensä.

Powerflon ryhdikästä melodisuutta sisältävä videobiisi ”Turn The Wounds” ja niin ikään hienon punk-kuorohuudatusosan omaava ”Deception” eivät kaikesta päällekäyvyydestä huolimatta vakuuta täysin. Tympeään, geneeriseen hutkimiseen sortuvassa videobiisissä ja liialliseen ja epäjohdonmukaiseen kitarasooloiluun hukkuvassa, muutoin selkeälinjaisesti toimivassa kappaleessa olisi ollut aineksia laadukkaampaankin lopputulemaan.

Raikkaina tuulahduksina kuullaan albumin ensimmäinen välisoitto, trip-hopahtava, letkeä instrumentaali ”Sheepdog” ja ilmava melo-hardcore -kaahaus ”Generation Kill”, jossa Graziadei käyttää ihastuttavan laajasti äänialaansa.

Vaikka akustinen ja hieman nyrjähtäneen sekopäisen oloinen välisoitto ”Just In The Sun” esitteleekin kauniimman sukupuolen vokaaliosuuksia tasapainottamaan testosteronilta tuoksahtavaa metallista murjontaa, jää taidemusiikkia lähentelevä väliteos tyylillisesti hieman irralliseksi osaksi kokonaisuudesta.

Albumin loppupuoliskolla biisit alkavat toimia kunnolla ja kokonaisuus jäsentyä. Sen ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuu lyijynraskaasta asennemetallista tuoreella melodisuudella varustettuun Oi!-tyyppiseen huudatuspunkiin muuntautuva ”Looking Up”. Toiseksi suvereeniksi onnistumiseksi kuuluu viime vuonna albumin ensimmäisenä videosinglenä julkaistu, energisesti käskyttävä ”One Life To Live”, jonka rakenne on metallisen hardcoren viitekehyksessä hyvin polveileva ja kokeellinen.

Perus ’säkeistö-kertosäe-säkeistö-kertosäe-väliosa’ -kaavaa rikotaan iloisesti mennen tullen. Graziadeille nostalgiatrippi, omaelämänkerrallinen ”Our Scene” toimii puolestaan hienosti ja tulee puhtaasti artistin sydämestä. Biisi viittaa vahvasti muun muassa Cro-Magsin, Agnostic Frontin ja Gorilla Biscuitsin taakseenjättämään kultturiseen perintöön ja Graziadein kasvuympäristöön NYHC-piireissä vokalistin nuoruudenpäivinä.

Vaikka ytimekkääksi crossover-rykäisyksi tarkoitettu ”Enough” onkin rytmisesti turhan lyhyen osien osalta liian sumppuun sovitettu, löytyy albumin loppupuolella siellä täällä pilkahtaneelle briljanttiudelle arvoisensa loppukaneetti. Kolmantena välisoittona kuultavan ”Remissionin” kaltaista, pysäyttävän hienolla melodialla laulettua naislaulua olisi mieluusti kuullut albumilla enemmänkin. 15 biisin ja 48 minuuutin kokonaisuuden loppukaneettina kuultava, jossain industrial rockin, sankariheavyn riffirakenteiden (kyllä!), Therapy?:n ja rehdin hardcore-ilmaisun välimaastossa operoiva ”Cyanide” päättää albumin komeasti ja jättää kutsuvan tunteen kuunnella kokonaisuus vielä kerran uudelleen, josko se aukenisi vielä paremmin.

”Leaders And Liars” on peloton ja Graziadein uusiutumiskyvystä kertova albumi, jolla hän tekee rehellistä tiliä menneille ajoilleen, mutta silti jäämättä tuijottamaan taaksepäin tai jumiin menneisiin. Ja vaikka kaikki uusien elementtien kokeilut eivät aina osukaan aivan maaliinsa, on muinaisen Biohazardin nokkamies onnistunut luomaan albumillisen oikein tutustumisen arvoista crossoveria rajattomin kamppailuottein.