Perjantaina tanssittiin – iki-ihana Honningbarna Tavastialla

Norjalainen Honningbarna kuuluu helposti suosikkibändeihini, ainakin keikkailua ajatellen. Ensimmäistä kertaa vuoden 2015 Provinssin kenties hieman liiankin isolla telttalavalla tehty tuttavuus sai viime vuoden puolella uutta virtaa, kun bändin syksyinen Lost in Music -festariveto nousi heittämällä viime vuoden parhaaksi keikkakokemuksekseni. Tuolloin huhuttiin bändin palaavan keikoille tämän vuoden puolella ja näin kävikin – ja niin päädyin talvilomareissun partaalla poikkeamaan isolla kirkolla Norjan poikia näkemään.

Ennen Honningbarnan nousemista lavalle oli vuorossa viime vuonna kovassa nosteessa ollut kotimainen Huora. Ilmeisesti itsekin Tampereelta kotoisin oleva bändi onkin sen verran kovassa suosiossa, että onnistui itsekin tuomaan Tavastialle perjantai-iltana mukavasti populaa. Bändin musiikin hienous on mennyt itseltäni hieman ohi – kuten myös monelta tuttavaltani – joten kovin kummempia suuruuksia en jäänyt odottelemaan. Bändin musiikki tuntuu loppupeleissä lähinnä punkilta ihmisille, jotka eivät sitä normaalisti sanoisi kuuntelevansa.

Ihan hyvä se kuitenkin oli. Muu yleisö selvästi vaikutti nauttivan, mikä onnistuu aina mieltä parantamaan, ja näkyi lavan edustalla pittitoimintaakin. Hieman sellaista ”normaalisti en intoile keikalla, mut jos nyt tän kerran”-hapuilua se näytti olevan, mutta hauskaahan heilläkin varmaan oli. Bändin paras puoli, lavalla kappaleiden mukana hilpeästi tanssahdellut laulaja Anni Lötjönenkin poikkesi jossain välissä bändin settiä yleisön puolella pyörimässä, mutta sen tarkempaa biisiä en osaa antaa. Jokin, missä haistatettiin vitut jollekin taholle, tai ehkä jokin dokausvärssy – hankala sanoa. Ei bändi todellakaan huono ollut eikä ole; tulin kuitenkin fiksini saamaan toiselta taholta – Huora on kuitenkin vieläkin mahdollisuuden arvoinen.

En oikein odottanut paikalla olevan niinkin paljoa väkeä, mitä paikalle perjantai-iltana oli saapunut. Jossain mielen porukoissa kasvoi ikävä tunne, että mikäli Huora olisi illan lopettanut, Honningbarnaa olisi ollut vähemmän väkeä todistamassa. Eipä kuitenkaan anneta sen luokan triviaalisuuksien härnätä, paikalle tultiin kuitenkin joraamaan – ja näin päästiinkin tekemään.

Viime vuonna julkaistuun ”Voldelig Lyd” -levyyn keskittynyt setti alkoi vauhdilla, bändin aloittaessa tunnetuimpiin lukeutuvalla ”Prinser av Sarajevo” –kappaleellaan. Pahoittelen heti tässä vaiheessa settilistan puuttumista, sillä en semmoista kouraani saanut, eikä sitä kukaan ole verkkomaailman puolelle jaksanut kirjailla. Ei sillä, että olisin tuon puolen tunnin reilummalle puolelle menneen rykäisyn puolella soitettuja kappaleita jäänyt pohtimaan – tuoreimman levyn ”Sant” –kappaleen soittamattomuutta pois lukien.

En suinkaan saapunut paikalle seuraamaan menoa sivusta, vaan otin tavoitteekseni olla menossa mukana, kuten tein bändin viimeiselläkin Suomen-vierailulla. Lokakuun keikan jättämät korkeat odotukset ehdottomasti karsivat tunnelmaa ilkeänpuoleisesti, mutta lähes yhtä hauskaa silti oli. Ensimmäisen kappaleen lähtiessä soimaan pyörimässä ei ollut muutamaa henkilöä enempää, mutta pian sinne saatiin enemmänkin korvaajia. Poikkesihan melkein jokainen bändin jäsenkin yleisön puolella vähintään kerran – rumpali jätti kuitenkin väliin logistisista syistä. Yleisön osalta kaikki oli siis täysin reilassa.

Bändi vaikutti selvästi hieman väsähtäneeltä verrattuna viime rundiin, minkä uskoisin johtuvan bändin jo hetken kestäneestä kiertueesta – tuolloin bändi taisikin tehdä vain jonkinasteisen viikonloppureissun naapurimaahan. Intoa löytyi kuitenkin riittämiin, mistä moni bändi saisikin ottaa oppia. Etenkin bändin laulaja Edvard, ikivirtainen energiapaukku, tuntui kuitenkin olevan iloinen paikalle saapuneen yleisön koosta. Harvemmin vieraasta maasta muutenkaan varmaan löytää norjan kielen taitajaa – tai ainakin kappaleen sanoja osaavaa – sillä kovin innoissaan hän vaikutti olevan eturivissä mukana laulelleen fanin lauleskelusta: jo aiemmin keikan aikana yleisöä ”ABC” –kappaleen laulamisessa opastanut fani pääsi esittämään duettona tuoreimman levyn ”Penthouse Perfekt” –kappaleen. Jos tuosta ei hyviä muistoja synny, niin tiedä sitten mistä.

Edelliseen Honningbarna -keikkaan verrattuna ilta ei siis aivan huippukokemus ollut, mutta se taas vaatisi joitain ihmeluokan ponnisteluja. Moneen muuhun keikkaan verrattuna ilta oli kuitenkin juuri tuota huippuluokkaa, ja jätänkin sen siihen arvoon. Nimittäin harvalla keikalla tekee mieli tanssia. Ja mähän en muuten tanssi.

Kirjoittanut: Thomas Frankton

Kuvat: Jani Kormu