Exumer on Saksassa vuonna 1985 perustettu thrash metal -bändi. Bändi julkaisi 80-luvulla kaksi mukiinmenevää albumia ”Possessed By Fire” ja ”Rising From The Sea”. Exumer jäi ymmärrettävästi isompiensa – kuten Slayerin, Metallican ja monen muun – varjoon hiipuen hiljalleen pois 1990-luvun alussa. Vuonna 2012 bändin perustajajäsenet vokalisti (aiemmin basisti) Mem V. Stein ja kitaristi Ray Mensh aktivoivat bändin uudelleen ja julkaisivat uuden albumin ”Fire & Damnation”. Valitettavasti bändin comeback-albumi ei ollut kummoinen. Onneksi vuonna 2016 julkaistu ”The Raging Tides” oli jo huomattavasti parempi albumi. Perinteistä thrashia sekin sisälsi, mutta sävellykset olivat parempia, kuin ensimmäisellä comebackin jälkeisellä julkaisulla.

Nyt on vuorossa bändin uuden tulemisen kolmas näytös ”Hostile Defiance”. Odotukset eivät varsinaisesti ole olleet korkealla, mutta pieni, varovainen optimismi Exumerin noususta uudelle tasolle on väreillyt ilmassa. Ensimmäinen kuuntelu sujui kaksijakoisissa tunnelmissa. Erittäin vahvasti nykymuotoisen Kreatorin mieleen tuova moderni thrash soi juuri kuten sen kuuluu soida. Toisaalta omaperäisyys on kateissa, ja Mem V. Steinin jopa liian vahvasti Kreatorin Mille Petrozzaa muistuttava laulutyyli tuppaa häiritsemään.

Nimikkokappale aloittaa albumin vahvasti riffitellen. Biisi on moderni, svengaava ja siitä löytyy kaikki tarpeellinen hyvää thrash-biisiä ajatellen. Samat sanat pätevät oikeastaan albumin jokaiseen biisiin. On pakko myöntää niiden olevan hyvin tehtyjä, mutta jokin mielenkiinnon puute minua kuulijana vaivaa. Olen kuunnellut albumin läpi lukuisia kertoja, ja joka kuuntelulla albumista löytyy paljon hyvää. Siltikään tunne, että jotain puuttuu, ei suostu poistumaan.

Kuulijana ryhtyy pohtimaan, miksi joidenkin albumien kohdalla syntyy vaikutelma, että jotain puuttuu, vaikka päällisin puolin kaikki on kunnossa? Onko vika kuulijassa vai puuttuuko musiikista oikeasti jotain, joka saattaisi selittää myös Exumerin jäämisen isompiensa varjoon? Vastauksia en näihin kysymyksiin ole keksinyt. Hyvä esimerkki on singlenä julkaistu ”Kings End”. Tarttuvaa riffittelyä, melodiaa ja sooloa riittää, mutta kuulijana en vain innostu isommin. On hyvin todennäköistä, että albumi ei jää minulle soittoon arvostelun julkaisemisen jälkeen.

”Hostile Defiance” on hankala tapaus arvioitavaksi. On pakko arvostaa bändin taitoa soittaa tarttuvaa ja modernia thrash metalia. Myös albumin soundit ovat erittäin tymäkät ja svengi hyvä, kuten thrashiin kuuluu. Toisaalta musiikki on pohjimmiltaan tunteisiin liittyvä asia, ja tunnetasolla albumi ei ole onnistunut voittamaan minua puolelleen. Arvosanaa katsoessa on hyvä muistaa, että vika saattaa olla kuulijassa. Näin ollen jokaisen thrashin ystävän kannattaa antaa ”Hostile Defiancelle” mahdollisuus.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

7/10

Kappalelista:

1. Hostile Defiance
2. Raptor
3. Carnage Rider
4. Dust Eater
5. King’s End
6. Descent
7. Trapper
8. The Order Of Shadows
9. Vertical Violence
10. Splinter

Exumer Facebookissa