Perusteellinen kronikka folk metalin suurista suomalaisnimistä

Markus Laakso
Folk Metal Big 5 –
Suomalaiset folk metal -jättiläiset​. Like 2020. 345 s.

Mitä edes on folk metal? Markus Laakso antaa tähän kysymykseen yhden pitkän, polveilevan ja lavean vastauksen kirjassa, jossa ääneen pääsevät Ensiferum, Moonsorrow, Finntroll, Turisas ja Korpiklaani. Tätä bändikatrasta on ollut tapana kutsua hiukan vitsaillen nimellä ”Folk Metal Big Five”, mutta kuten Laakso osoittaa, on nimitykselle hyvät perusteet. Ilman tätä viisikkoa genreä ei joko olisi olemassa tai se olisi hyvin, hyvin erilainen.

Mitään yksiselitteistä määritelmää genrelle ei saada. Jos jo folkin ja metallin karsinoiminen genrenä on hankalaa, niin mistä edes aloittaa folk metalin kohdalla. Ehkä sitä ei edes tarvitse yrittää sanallistaa. Voisiko lähteä siitä, että sen tunnistaa intuitiivisesti soundimaailmasta, tunnelmasta ja eetoksesta? Jos laveasti katsoo, niin mikä estäisi määrittelemästä vaikka Body Countia folk metaliksi? Yhden kulttuurin musiikilliseen perinteeseen siinäkin uitetaan metallia mukaan. Ja esimerkiksi Amorphis, jonka merkitys koko musatyylin synnyssä on valtava, ei tunnusta määritettä folk metal omakseen, eikä sitä yleensä määritellä sellaiseksi. Myrkur herätti bläkkispuristien seassa vihaa ja pahennusta ilmoittaessaan että tekee bläkkistä, mutta folk metaliahan se oikeastaan oli. Ja sittemmin vain folkia.

Ristiriitaisuuksia genren sisällä on paljon. Tehdäänkö viihdyttävää känniurpohumpppaa vai syvälle juuriin pureutuvaa kulttuuriperimästä ammentavaa taidemusiikkia? Ammennetaanko ”omasta” perinteestä vai sieltä täältä juuri niin kuin huvittaa? Miksi niin moni suomalaisbändi hakee inspiraationsa Pohjanlahden länsipuolen kulttuuriperinteestä?

Kukin bändeistä antaa tähän kysymykseen oman vastauksensa, eikä tästä kaikesta muodostu johdonmukaista kokonaisuutta. Osa bändeistä allekirjoittaa määritteen folk metal, mutta toiset puhuvat pakanametallista, battle metalista ja ties mistä. Laakso on kronikoitsijana rehellinen siinä että ei väkisin yritä pakottaa johdonmukaisuutta. Genre elää paljolti ristiriidoista ja vastaamattomista kysymyksistä.

Kielivalintakin on kiinnostava seikka musiikkityylissä, joka menestyy huomattavasti paremmin ulkomailla kuin kotimaassa ja jossa suomenruotsalaisten vaikutus on hyvin vahvaa. Kaupallisesti ajatellen englanti on kätevä, ja sitä voi perustella myös tiedonvälityksellä. Toisaalta äidinkielensä parissa on aina enemmän kotonaan. Kielivalinta on merkittävä seikka, ja sen kiteyttää hyvin Korpiklaanin Jarkko Aaltonen:

Tervaskantokin on helvetin komea sana. Se herättää heti mielenkiintoisia mielleyhtymiä toisin kuin englanninkielinen vastineensa resinous stump.”

Yhtä ristiriitaa ilmentävät Henri Sorvalin (Moonsorrow) ja Tuomas Lounakarin (Korpiklaani) folk metalin poliittisuutta ja ideologisuutta koskeva kommentointi. Sorvali edustaa konservatiivisempaa, nationalismiin kytkeytyvää tulkintaa, jossa miehet ovat miehiä, naiset naisia, ennen oli kunnollista ja islam on paha. Lounakari taas puhuu kulttuuriperinteestä paljon minkäänlaisia kansallisia konstruktioita vanhempana asiana.

Folk metalin suhde kansallismielisyyteen on vaikea. Tämä jännite kytee genren sisällä jatkuvana, vaiettuna, pienenä hehkuna, jota ei päästetä leimahtamaan. Eikä ehkä kannatakaan, koska voimakkaiden kantojen ottaminen asiassa leimaa bändin nopeasti ja rajoittaa sitä tilaa, missä se voi toimia. Saattaisi sauna palaa.

Vuonna 2008 haastattelin Metsatöllin tyyppejä Ilosaarirockissa, ja tuokio oli mieleenpainuva. Oli erittäin antoisaa keskustella sekä metallin että folkin perinteistä ja musaskenestä Virossa. Siinäkin keskustelussa silti tietoisesti varottiin menemästä liian syvälle tiettyihin aihepiireihin. Ilosaarirockin omille verkkosivuille kun kirjoittelin festaritunnelmia, ei kannattanut kovin syvälle mennä siihen, mitä tyypit ajattelivat kansallismielisyydestä ja esimerkiksi venäläisistä.

Laakson kirja kertoo erikseen kunkin bändin tarinan osapuilleen kronologisesti ja merkkejä säästelemättä. Pääpiirteissään kirja on kiinnostavaa luettavaa, mutta on mahdotonta välttyä ajatukselta, että toimittamista kirjaan olisi kaivattu enemmän. Kaikki kirjassa olisi saatu sanottua tiivimminkin, eikä mitään olisi menetetty. Tekstin vapaamielinen rönsyily miellyttää tietyllä tapaa mutta välillä myös puuduttaa pahasti.

Olisin kaivannut mukaan hiukan enemmän nippelitietoa. Bändien historian merkkipaalut olisi voitu vaikka koota aikajanalle, kun näin kronologisesti joka tapauksessa edetään. Nyt on vaikea välillä pysyä mukana siinä, että mitä oikeastaan tapahtui milloinkin. Muutenkin kirjan toteutustapa ei ehkä jätä tarpeeksi tilaa sen esiin tuomiseen, kuinka paljon ja millä tavalla bändit ovat toisiinsa eri tavoin vaikuttaneet. Toki tulee selväksi, että tyypit ovat risteilleet skenen sisällä bändistä toiseen, ja esimerkiksi Henri Sorvalin rooli koko genren kulmakivenä tulee selvästi alleviivatuksi.

Kuva suomalaisten folk metal -jättien noususta ja institutionalisoitumisesta tulee maalattua pääpiirteissään kiinnostavalla ja kattavalla tavalla. Ja on siellä mukana niitä känniurpoilutarinoitakin mausteena. Muutama muukin hauska anekdootti pulpahtaa esiin. Turisaksen Mathias Nygård kertoo, että bändi sai ensimmäiset tulonsa kiljua diilaamalla.

Kirjan ulkoasukin toimii hienosti. Usein väliin syydetyt promokuvaniput tuntuvat bändikirjoissa lähinnä keinolta hiukan rytmittää kirjaa ja lisätä sivumäärää, mutta visuaalisuus on niin olennainen osa näitä bändejä, että runsas kuvitus tuntuu nyt tärkeältä.

Laakso on kirjoittanut tärkeän kirjan. Moonsorrow, Ensiferum, Turisas, Finntroll ja Korpiklaani ovat kaikki yhtyeitä, joiden touhuja arvostan todella korkealle. Tämä siitäkin huolimatta, että en juuri muita näistä tule aktiivisesti kuunnelleeksi kuin ensiksi mainittua. Musiikillisesti folk metal on genre, joka antaa vapaat kädet tehdä melkein mitä huvittaa, ja silti on useampikin tukeva perinne selkänojana. Sekä tarkoituksellista että tahatonta komiikkaa mahtuu usein mukaan. Näillä aineksilla on usein mahdotonta ennustaa, millainen keitoksesta lopulta syntyy, ja tämän nämä viisi bändiä ovat kerta toisensa jälkeen osoittaneet.

Kommentoi julkaisua