Perusvarmaa, melodista ja värikästä progea – Premiata Forneria Marconin ”Emotional Tattoo” ei löydä uusia mantereita

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 1.11.2017

Jos progebändejä pidettiin jo punkin ja myöhemmin grungen valtakausina dinosauruksina, ovat varmasti edelleen tänä päivänäkin toiminnassa olevat genren veteraanit todellakin esihistoriallisia. Moni genren pioneeri jaksaa edelleen tehdä aktiivisesti uutta musiikkia ja näihin lukeutuu myös legendaarinen italialainen Premiata Forneria Marconi. Jo 70-luvun alussa klassikkoalbuminsa ”Storia Di Un Minuto” ja ”Per Un Amico” julkaissut pitkäikäinen orkesteri on puskenut ulos tasaisesti pitkin 70-lukua mainioita italialaisen progen laatujulkaisuja, kunnes se 80-luvulla koki Genesis –efektin, ja alkoi työstämään huomattavasti radioystävällisempää ja popimpaa materiaalia. PFM alkoi valssia kohti koukeroisempaa ilmaisua uudelleen vasta 2000 vuoden abumilla ”Serendipity”. Vuonna 2006 yhtye julkaisi instrumentaalisen ”Stati di immaginazionen”, jota seurasivat vuoden 2010 ”A.D.2010 – La buona novella” sekä vuoden 2013 ”PFM In Classic”, jolla yhtye tulkitsi Mozartin sävellyksiä.

Progefanien on siis ollut syytäkin odottaa PFM:n paluuta siihen formaattiin, jossa se on omimmillaan. Uusi albumi ”Emotional Tattoo” on niin rehellinen bändilevy kuin voi olla, ja se sisältää oikeastaan kaikkea sitä, mitä fanit voisivat toivoa; laadukkaita, pitkähköjä sävellyksiä, instrumentaalisia taidonnäytteitä ja eklektistä musiikkia. PFM tutkii uudella levyllä myös laajalti koko historiaansa sisällyttäen musiikkiinsa vaikutteita pitkän uransa ajalta. Avauskappale ”We’re Not An Island” on yhdistelmä verkkaisempaa Genesistä ja Yesiä positiviisimmillaan ripauksella Procol Harumia. ”So Long” hyödyntää jousisoittimia, ”A Day We Share” tarjoaa akustisilla kitaroita ja flamencovaikutteita ja ”Central District” puolestaan ilahduttaa kelttimelodioillaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Todella moni albumin kappaleista myös katsoo taakse bändin melodisimpiin pop-julkaisuihin. ”Morning Freedom” hakee kertosäkeessään tuttuja Genesis –vaikutteita, varmalla otteella etenevässä ”The Lessonissa” on kuultavissa samanlaisia ideoita kuin Steven Wilsonilla toisinaan ja ”I’m Just A Sound” puolestaan leikittelee kevyesti Totolla ja Asialla. ”Hannah” on verkkainen balladi, jossa on kuultavissa myös 90-luvun popin kaikuja. Toisinaan PMF lähtee kappaleidensa sisällä myös instrumentaalisiin seikkailuihin osoittaen olevansa edelleen soittotaitoinen ja pitävänsä yllä klassisen progen perinteitä. Albumin sinfonisimpiin kappaleisiin kuuluu ”Morning Freedom”, joka alkaa heleällä ja nätillä introlla, jossa kellopeli, mellotron ja sähköpiano punovat yhdessä seitinohutta maisemaa. Kappaleen välisoitto, jossa basso pääsee melodiseen rooliin kitaroiden helisevää taustaa vasten, on tyyliltään selkeästi 70-luvun Genesistä. Pian ilmoille purskahtaa syntikkasoolo, joka alkaa todella lupaavasti. Ikävä kyllä se kuolee pois todella nopeasti ilman, että mitään jännittävää ehtii tapahtua. Rauhallisen ja hauraan kuuloinen ”There’s A Fire In Me” tuoksahtaa sekoitukselta 70-luvun Pink Floydia ja Jethro Tullia. Levyltä löytyy myös täysin instrumentaalinen ”Freedom Square”, jossa yhdistyy hienosti Kansas, Toto ja Rush. Loisteliasta soittoa on kuultavissa myös ”I’m Just A Soundin” väliosassa, jossa kuulija viedään jännittävälle ja groovaavalle matkalle.

”Emotional Tattoo” on ulkoisesti kiiltävän lakkapinnan omaava ja soundillisesti hyvinkin kirkas ja pomppiva. Erityisesti kurnuttava ja poreileva bassosoundi tuo kappaleisiin ytyä ja groovea todella hienosti. Bassolinjat usein tuovatkin kappaleisiin aina jotain mielenkiintoista ja tarttuvaa. Tietyllä tavalla albumi on kuin kuuntelisi 80-luvulla tehtyä albumia ilman ajan tavaramerkkisoundeja. Tunnin kestävä albumi kuitenkin jää todella pahasti jo heti alkumetreillä sisällöttömäksi. Tavaraa kyllä on lyhyimmän biisin ollessa kestoltaan sen viisi minuuttia. Italiankielinen versio albumista ei varsinaisesti tuo muuta lisäarvoa kuin mahdollisuuden päästä kuulemaan PFM esittämässä italialaista progea autenttisemmin. Toisinaan pidän itse italiankielisestä versiosta enemmän, koska kieli tuntuu jollain tavalla soljuvan paremmin lämpimän ja kesäisen musiikin nuottiviivoilta. Kuultavissa on valitettavasti jo musiikillista tavoittelua kohti kiikkutuolia. Parhaimmillaan albumin musiikki on kuunneltavaa ja tarttuvaa, mutta jokin ei vain tunnu oikealta. Kappaleen ”I’m Just A Sound” nimi kuvastaa albumia hyvin: se on enemmän soundia kuin substanssia. Tämä on harmi, sillä halusin tykätä teoksesta, mutta en löytänyt siitä itse kovin paljoa sellaista, josta kovasti nauttisin. Bändi soittaa tietysti hyvin, ja albumilta löytyy joitakin todella hyviä hetkiä, mutta ryhti ja merkittävä substanssi ja visio tuntuvat olevan kateissa. Albumia voi kuitenkin luonnehtia perusvarmaksi, melodiseksi ja sateenkaaren väreillä maalatuksi progeksi, joka elää perinteistä ja tuskin tuottaa pettymystä sinfonisen ja kypsän progen ystäville. Näppyjä tämä levy kyllä saa aikaan, jos et erityisemmin pidä progesta. Uusia mantereita ei tällä levyllä löydetä, mutta PFM astuu jälleen omille mailleen lippu korkealla liehuen.