Pestilence – Obsideo

Kirjoittanut Rudi Peltonen - 26.11.2013

Alankomaat soi ja jyrisee. Kulkutaudin lailla Pestilence levittää rankkaakin rankempaa vitsaustaan ympäri maailman. Jo 1986 perustettu death metal -painotteinen rytmiryhmä lisää musikaaliseen soppaansa thrash-, proge- ja jazz-elementtejä. Uusin kiekko ”Obsideo” on modernisaation vaikutuksesta hyvänkuuloinen paketti, vaikka bändi onkin tunnettu vanhemmasta tuotannostaan ja tästä syystä ruttuisemmasta soundistaan. Miltä Patrick Mamelin johtama tykitys kuulostaa tällä kertaa, vetääkö vertoja 2011 vuoden ”Doctrine”-levylle?

Tosiaan, kasarin puolivälin paikkeilla kasattu paketti on julkaissut yhteensä seitsemän täyspitkää albumia, ollut 1995–2007 jäissä ja jatkanut lähes uudella kokoonpanolla. Rivistössä on vaikuttanut monenmoista jäsentä, mm. Tim Yeung Divine Heresystä ja Morbid Angelista sekä Jeroen Paul Thesseling Obscurasta. 2009 julkaistusta ”Resurrection Macabre” -albumista eteenpäin tuotanto edustaa uudempaa, entistä kokeilevampaa ja brutaalimpaa Pestilenceä, eli koulukunnan jakautumista tuskin on voitu estää ajan saatossa. Nyt laitetaan ”Obsideo” leikkauspöydälle.

Sydämenlyöntien vähentyessä pamahtaa esiin ”Obsideo”, blast beatin siivittämä murjonta. Levyn riffit ovat rässimäisiä, ja Mamelinin vokaalit muistuttavat entistä enemmän Obituaryn John Tardya. Kitarat ovat matalavireiset, muttei yhtään niin murskaavat, kuin olisi osannut odottaa. Groovaavia ja epäharmonisia riffejä kylvetään siellä täällä, ja usein ne ovat jopa hauskoja. Rumpalointi on helvetin tarkkaa ja nopeaa, joskin virveli kolisee epämiellyttävästi. Basso on sievästi taustalla tukemassa riffittelyä. ”Soulrot” muistuttaa vanhan liiton olemassaolosta, ja ”Distress”-kappaleen alkurääkynä päräyttää kappaleen omalla tavallaan liikkeelle. Levy on tiivistettynä tasaista kitarademppausta nopean rumpukompin ja omintakeisen kuolonärjynnän tukena, kunnes taas jazz-soinnut hyökkäävät kulman takaa.

Kuultavana on nyt tasapaksua Pestilence-mättöä, eikä oikeastaan mitään uutta. Albumi on aavistuksen thrash-painotteisempi, eikä niin mahtipontinen kuin ”Doctrine”, mutta vokaalit ovat parantuneet huomattavasti. Vanhan koulukunnan ihmiset saattavat pitää levystä, mutta ei tämä ihan vedä vertoja esimerkiksi mahtavalle vuonna 1989 julkaistulle ”Consuming Impulse” -albumille, joka on allekirjoittaneelle se merkitsevin. Mutta jokainen tekee tästä kuitenkin omat johtopäätöksensä, ellei ole jo tehnyt. Hyvin tuotettu albumi ja oikeanlainen meininki, mutta juuri sillä huonolla tavalla puuroutuva tasapaksu höttö. Kannattaa pyörittää levyä muutamia kertoja soittimessa, ennen kuin antaa lopullisen tuomion.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Tämmöistä tällä kertaa, ehkä saamme taas muutaman vuoden päästä uutta materiaalia, eipä taida ukkojen meno hirveästi hidastua. Mutta vielä kerran aplodit, Pestilence!