Vuodesta 1984 asti edesmenneen legendan, Lemmy Kilmisterin viimeiseen elonpäivään saakka Motörheadin vaatimattomana kitarasankarina toiminut Philip ”Welsh Wanker” Campbell on palannut. Vuonna 2016 herra pisti surutyönään yhdessä aikuisiksi kasvaneiden lastensa Toddin (kitara), Danen (rummut) ja Tylan (basso) kanssa pystyyn bensankatkuisen ’fast and loose’ -meiningillä toimivan katurock-bändin, Phil Campbell And The Bastard Sons. Yhtyeen pääasiallisina elementteinä toimivat totta kai isä-Campbellin likainen musiikillinen menneisyys, mutta myös hienoiset Amerikan mantereen glam rock-, katu-rock- ja pop-rock -vivahteet. Laulajana yhtyeessä toimii pikkukivalla raspiäänellä varustettu puhdasääninen, nuorehko laulajan alku Neil Starr.  Vuonna 2016 ensi-EP:nsä julkaissut, ja saman vuoden Wackenissa ensimmäisen live-esiintymisensä tehnyt viisikko on ehtinyt kiertää Saxonin ja Guns N’ Rosesin lämppärinä, sekä soittaa keikkoja isoilla festareilla ympäri Eurooppaa, kuten Downloadissa ja Hellfestissa. Lopulta kuluvan vuoden tammikuussa yhtyeen esikoisalbumi ”The Age Of Absurdity” näki päivänvalon.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

The Bastard Sonsin soittotatsi on tuotannollisesti astetta sliipatumpi ja sisäsiistimpi kuin Motörheadilla, mutta silti puolittain samoilla pelinappuloilla se pyrkii biisinsä rakentamaan. Starrin laulusoundi on kautta linjan varsin lähellä Danko Jonesia, välillä jopa liiankin. ”Ace Of Spades” -tempossa paukuttava albumin singlebiisi ”Ringleader” avaa peli reippaalla meiningillä ja on yksi albumin avainbiisejä. Glam rock- ja Fastway -vaikutteinen ”Freak Show” on hyvin perinteisiä linjoja noudattava, vaikkakin ikävän tasapaksu boogie-rock, joka ei vaan oikein tunnu lähtevän missään kohtaa tarvittavaan lesoon sivuliirtoon. Kolmantena tuleva ”Skin And Bones” voisi olla moderni Ozzy Osbourne -biisi tehokkaasti junttaavasti groovaavalla kitara-bassovallillaan, mutta jonka kertosäe jää varsin latteaksi muihin biisin osiin nähden. Yksi albumin tehokkaimmista biiseistä on Motörheadin loisteliaan ”Inferno” -albumin vauhdin mieleen tuova ”Gypsy’s Kiss”, joka nostaa taas tahtia suorasti sahaavalla, kolmen soinnun punkahtavalla avosointuriffillä, basson takoessa neljäsosanuotein pelkkää urkupistettä. Danko Jonesin  ja Kyussin aavikkorock-vivahdetta mukaan tuova ”Welcome To Hell” olisi muuten oikein mukiin menevä raita, jos sitä ei jatkettaisi kahdella uusiokierrätetyllä heavy metal -riffillä, mikä sovitusratkaisuna kadottaa kappaleen alussa orastavan herkkyyden ja ilmeikkyyden.

”Dark Days” on muhkean sliipattu juuri-blues, jonka särötetty, popahtava kertosäe sopii rakenteeltaan hienosti albumin kokonaistunnelmaan. Ainoastaan Starrin laulu mukailee sen päällä ärsyttävällä tavalla Nickelbackin muovisen onttoa uikutusta. Bluesia kun ei yrittämällä yrittäen kauniisti lauleta, helkkari sentään. Ylikierroksilla käyvän Ace Frehleyn kitaroinnin ja Iron Maidenin harmoniakitarat mieleen tuova ”Dropping The Needle” on myös maukkasti toimiva bile-rock -kappale. Tony Iommin kaltaisin voimallisin ottein grungesti groovaava, mutta jossain määrin silti vaisuksi jäävä ”Step Into The Fire” on albumilla yksi selkeimmistä täytebiiseistä. Saman kohtalon kokee raskaalla kädellä Sixx A.M.– ja jossain määrin myös Slade -vaikutteista ammentava ”Get On Your Knees”. Kappaleen kertosäkeen yksioikoinen, Campbellin mittakaavassa tyystin jämäriffillä junnaava avosointumoukarointi vesittää biisin kliimaksissa hienostelevan boogien tunnelman, jonka pohjalle biisin pääriffi ja säkeistö alun perin rakentuivat hienosti rullaavalla, elegantilla tavalla. Albumin nimeen juontava ”High Rule” on puolestaan siirappinen uusmetallin ja modernin rock-biisin ristisiitos, jonka rakenne on musiikillisesti lähempänä Kid Rockin syvän etelän punaniska-rock-metallia. Albumin lopettava, Dion aikaisen Black Sabbathin eteerisistä tunnelmista muistuttavalla a-osalla starttaava kepeä tunnelmointi, ”Into The Dark” on ehkä albumin tyylikkäin, parhaiten mieleen jäävin ja vetovoimaisin kappale. Bonusraitana kuultava, alun perin Lemmyn laulaman Hawkwind -biisin cover ”Silver Machine” on asiallisesti, mutta turhankin kliinisesti läpi taputeltu versio, eikä se pärjää vertailussa toissavuonna Voivodin tekemälle, kiehtovasti kuplivalle versiolle kyseisestä klassikkokappaleesta.

Kokonaisuus on ollut kiistatta tärkeä terapiaprojekti Campbellille Lemmyn ja Motörheadin äkillisen lopun ja kuoppaamisen jälkeen. Toisaalta tuntuu myös, että yhtenä maailman tiukimpana raskaan rockin rytmikitaristina tunnettu herra Campbell tarvitsisi ympärilleen tiukemmissa liemissä keitettyjä ja enemmän musiikillista näkemystä omaavia muusikoita, päästäkseen taas kunnon meininkiin ja maksimaaliseen musikaaliseen potentiaaliinsa. Vaikka kiistatta onkin jalo ajatus tuoda omat lapsensa ja nuori rokkikukko etunenässä estradille rinnallaan, asia ei ole niin yksiselitteinen musiikin´laadun kannalta. ”Age Of Absurdityllä” nuoriso-osasto mukautuu turhankin paljon alleviivaamaan isä-Campbellin perusasioissa pidättyvää raskaan rockin kitarointia. Toivotaan, että asia korjaantuu viimeistään tällä hetkellä vielä työn alla olevalla Campbellin soololevyllä, jolla kitarasankarin taustabändi ei koostu uuden ajan maitoparroista.

7/10

Kappalelista:

01. Ringleader
02. Freak Show
03. Skin and Bones
04. Gypsy Kiss
05. Welcome To Hell
06. Dark Days
07. Dropping The Needle
08. Step Into The Fire
09. Get On Your Knees
10. High Rule
11. Into The Dark

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Bonus:
12. Silver Machine

https://www.levykauppax.fi/artist/campbell_phil/the_age_of_absurdity/#559730