”Pidän siitä, että musiikki kestää aikaa eikä ole liikaa sidoksissa tiettyyn hetkeen” – haastattelussa Aleksi Kii

Aiemmin PA Kiiskilä -nimellä toiminut kitaristi ja laulaja-lauluntekijä Aleksi Kii julkaisi 24. lokakuuta uuden sooloalbumin nimeltään ”Varjokuvia”. Levy kurottaa suomirockin syvällisemmälle puolelle yhdistäen luonnollisella tavalla 90-luvun ja vuosituhannen alun rock-vaikutteita. Julkaisijana toimii artistin oma levymerkki Last Day of the North. Kaaoszine istahti Aleksi Kiin kanssa alas keskustelemaan enemmän tuoreesta pitkäsoitosta, sen teemoista sekä tulevasta. Lue koko haastattelu alta.

Moikka Aleksi ja mukava saada sinut juttusille! Miten syksy on lähtenyt liikkeelle?

Kiitos kysymästä, oikein mukavasti. Aleksi Kii & Aaveet -kokoonpanolla on syksyn aikana päästy keikkailemaan. On ollut paljon tekemistä, mikä on hyvä. Olen ihastellut ruskaa ja koettanut nauttia elämästä kaiken tekemisen ohella.

Viivähdetäänpä hetki menneessä: miten alun perin innostuit musiikista?

Musiikista tykkäsin toki jo ihan pienenä, mutta varsinaisen kipinän sain noin 10-vuotiaana. Näin tuolloin huoltoaseman lehtihyllyllä kitaralehden, jonka kannessa oli Fender Stratocaster. Innostuin siitä ja soitin ilmakitaraa useamman kuukauden! Sen kautta isäni uskoi, että haluan oman soittimen, joten sain sitten 11-vuotislahjaksi kitarapaketin. Sukuni tai perheeni ei ole musiikillista, joten se innostus kumpusi jostain.

Taiteellinen mieli on ollut olemassa jo lapsesta saakka: olen tykännyt tutkia ja ihmetellä asioita sekä olla utelias luonnostaan sen suhteen, mitä maailmassa tapahtuu. Musiikki sattui olemaan sitten se oikea väylä, jonka kautta ilmaista itseä ja luoda yhteyttä toisiin ihmisiin. Sieltä se sitten lähti.

Minkälaista musiikkia sinulla pyörii omalla levylautasella ja vie mennessään?

Minut vie mennessään sellainen musiikki, joka on luovaa ja omaa jonkinlaisen identiteetin. Viime vuosina olen tykännyt kuunnella paljon Brian Fallonia The Gaslight Anthemista, ja olen tunnistanut kokevani häneen jonkinlaista hengenheimolaisuutta. Myös kaikki omaleimaiset rock- ja bluesartistit on aina viehättäneet ja esimerkiksi Son Houseen palaan aika ajoin. Igorrrista olen tykännyt viime aikoina aika paljon, koska hän on todella luova musiikintekijä. Olen aina viehättynyt enemmän taiteen luovuudesta kuin pelkästään viihteellisyydestä. Siinä täytyy olla sisältöä ja sellaista uudenlaista näkemystä. Ja paljon itse tekevät yhtyeet kuten Pystyyn Kuolleet Hipit kiinnostavat myös.

On oikeastaan aika vaikeaa lähteä listaamaan, koska ne liittyvät niin paljon tiettyihin aikakausiin. Jos joskus löytää jonkun uuden artistin tai bändin, saattaa sitä kuunnella sillä hetkellä aika paljonkin. Ne jättävät jälkensä toki omaankin tekemiseen.

Uusi levy, uusi nimi ja uusi suunta

Sinulta ilmestyi 24. lokakuuta sooloalbumi nimeltä ”Varjokuvia”. Kerro jotain siitä ihan omin sanoin?

Kyseessä on aika melankolinen ja emotionaalinen rock-albumi. Yritin tehdä mahdollisimman kauniin levyn hyvien tyyppien kanssa. Olen tehnyt aiemmin soolomateriaaliani aika paljon yksin, joten nyt halusin tehdä sitä sellaisten henkilöiden kanssa, joiden kanssa olen jo tehnyt musiikkia. Totta kai tein biisit yksin ja soitan albumilla paljon itse, mutta mukana on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on ollut mukava tehdä aiemminkin töitä.

Nyt halusin löytää erityisesti oman soundini ja olla rehellinen sille, mistä pidän. Halusin tehdä juuri sellaisia tekstejä kuin minusta tuntuu oikeilta ja yhdistää niihin elementtejä, joista olen aina tykännyt – erityisesti tiettyä tummanpuhuvuutta. Samalla tavoitteenani oli kehittyä sekä sanoittajana että biisintekijänä.

Tällä kertaa bluesvaikutteet jäivät enemmän taka-alalle. Lopulta halusin vain keskittyä tekemään mahdollisimman hyviä biisejä. Tunnen ihmisiä, jotka osaavat luoda suuria kokonaisuuksia – jopa tunnin tai kahden mittaisia teoksia, joissa kaikki nivoutuu yhteen. En ole itse sellainen tekijä. Olen aina ajatellut itseni biisintekijänä, jonka kappaleet toimivat yksittäin ja muodostavat yhdessä kokonaisuuden. ”Varjokuvia” on juuri sellainen biisilevy. Jokainen kappale seisoo omilla jaloillaan, mutta ne rakentavat silti yhtenäisen kokonaisuuden.

Samalla tapahtui eräänlainen nahanluonti: mistä tuli idea tai tarve tällaiseen?

PA Kiiskilä -nimi sai alkunsa aikanaan bluesin ja folkin parista mutta myös Tampereen UG-räppiskenestä, jossa minulla oli siihen aikaan aika paljon kavereita. Taskumatti, joka on nykyään myös Horse Attack Sqwadissa, oli ensimmäinen, joka pyysi minua levylle ja keikoille soittamaan kitaraa ja laulamaan. PA Kiiskilä tuntui olevan vahvasti sidoksissa juuri noihin tyyleihin. Koska olen vuosien varrella kasvanut ihmisenä, ja minua on aina kutsuttu nimeni mukaisesti Aleksiksi, tuntui nyt oikealta hetkeltä uudistua myös taiteilijanimen osalta. Halusin nimen, joka toimii monenlaisissa yhteyksissä ja on helpompi lausua englanniksikin etenkin, kun minua kiinnostaa tehdä musiikkia myös englannin kielellä.

Kii tulee toki omasta nimestäni mutta pidän siitä, että sana voi merkitä monia eri asioita riippuen kuulijasta, kielestä tai asiayhteydestä. Siksi tuntui luonnolliselta tehdä nimenmuutos juuri tämän levyn yhteydessä osana omaa henkistä ja taiteellista kasvua.

Toki sitä piti käydä läpi aikansa ennen lopullista päätöstä. Piti miettiä käytännön asioita, eli onko helpompaa pitäytyä jossain tutussa, mutta uudistuminen on aina hyvä asia.

Levyn nimi, biisien nimet ja lyriikat resonoivat varmasti monissa kuulijoissa eri tavoin. Kenelle voisit erityisesti suositella albumia?

Voisin suositella sitä sellaisille ihmisille, jotka uskaltavat olla avoimia itselleen ja sisäiselle maailmalleen. Jotka haluavat syventää sitä suhdetta itseensä ja siihen, mitä ihmisen sisällä tapahtuu. Toisaalta myös toisenlaisten musiikkigenrejen kuuntelijoille eli esimerkiksi henkilöille, jotka kuuntelevat yleensä vaikkapa metallimusiikkia. Sekä niille, jotka ovat kiinnostuneita musiikissa sisällöstä ja taiteellisuudesta eikä pelkästään viihteellisyydestä. Albumilta voi löytää eri kerroksia, jotka voivat antaa eri elämäntilanteissa eri asioita. ”Varjokuvia” ei siis ole kertakäyttöistä kuunneltavaa.

”Varjokuvia” on varmasti myös niille, jotka arvostavat ihmisen tekemää musiikkia ja sellaista, jota ei ole tuotettu ja hiottu hirveän moderniksi. Olen ehkä jäänyt hieman “jyräkaudelle” sen suhteen mutta pidän sitäkin omannäköisenä arvovalintana. Ja jos on kiinnostunut kitarajutuista, voi levyltä löytää tarttumapintaa myös sitä kautta. Siellä on mukana muutamia aika epäortodoksisia ratkaisuja sillä saralla.

Pidän siitä, että musiikki kestää aikaa eikä ole liikaa sidoksissa tiettyyn hetkeen. Esimerkiksi 90-luvulla tehtiin paljon levyjä, jotka kuulostavat yhä tuoreilta. On toki mukavaa, jos ajankuva kuuluu jossain määrin, mutta minua kiinnostaa enemmän se, ettei lähde liikaa mukaan hetkellisiin trendeihin soundin ynnä muiden suhteen. Sillä tavoin musiikki pysyy ainakin jossain määrin ajattomampana.

Olet kertonut aikaisemmin, että albumia kuvaava sana on yhteys. Jos saat valita nyt kaksi sanaa lisää, mitkä ne ovat?

Syvyys on toinen, ja monipuolisuus voisi olla tiivistävä lisä siihen. Ne eivät ainakaan ole epätosia väitteitä.

Katse tulevaan ja terveisiä lukijoille

Sinulla on kiireinen keikkasyksy tulossa. Kerro siitä ja muutenkin tulevaisuudesta hieman lisää.

Soitettiin ensimmäiset Aleksi Kii & Aaveet -keikat nyt lokakuussa ja samalla juhlistettiin albumin ilmestymistä. Vastaanotto ei olisi voinut olla paljon parempi. Livekokoonpanossa toisena kitaristina on mieletön Antti Talvitie, ja lisäksi mukana ovat Grave Pleasuresista tutut Rainer Willman rummuissa ja Valtteri Arino bassossa. Olisi hienoa päästä tekemään tällä bändillä mahdollisimman paljon keikkoja, eli tämä vinkkinä kaikille bookkaajille!

Marras-joulukuussa keikkailen jälleen Dave Lindholmin kanssa. Aikaisempiin yhteisvetoihin verrattuna olemme nyt hieman uudistaneet konseptia. Soitan ensin yksin oman setin, sitten Dave omansa, ja lopuksi soitetaan yhdessä. Hänen kanssaan on mukavaa ja suuri kunnia tehdä yhteistyötä. Se sai alkunsa siitä, kun aloitin Daven roudarina vuonna 2018, ja siitä sitten parin mutkan kautta päädyttiin tekemään yhdessä keikkoja. Onneksi niitä saadaan tehdä tänä vuonna lisää, joten on hyvä fiilis kaikin puolin.

Siinä onkin tämänhetkiset suunnitelmat pähkinänkuoressa. En vielä osaa sanoa tulevasta enempää, mutta tekemistä riittää. Olen oppinut, että elämässä kannattaa säilyttää tietty avoimuus. Asiat voivat peruuntua, mennä pieleen tai onnistua odotettua paremmin. Siksi on parasta pitää mieli avoimena ja katsoa, mitä tapahtuu. Matkan varrella tulee varmasti yllätyksiä, eikä kaikkeen voi itse vaikuttaa.

Olisiko sinulla vielä lopuksi terveisiä lukijoille?

Jos tekee musiikkia, kannattaa opetella tekemään mahdollisimman paljon myös itse. Ei kannata odottaa, että joku muu tekee asioita sinun puolesta. Trendejä ja virtauksia on hyvä varoa. Ne eivät rajoitu vain musiikkiin, vaan monet haitallisetkin ilmiöt maailmassa alkavat trendeinä. Tärkeintä on ajatella itse ja tehdä sitä, mikä tuntuu oikealta.

Ja lopuksi: musiikin ei tarvitse olla urheilusuoritus. Virheitä kannattaa tehdä, ja paljon, sillä vain sitä kautta voi oikeasti kehittyä ja löytää oman juttunsa.

Tutustu lisää näistä linkeistä: Instagram, Facebook, YouTube, Spotify