Pieni askel metalcorelle, mutta suuri harppaus MyChildren MyBridelle: arviossa ”Vicious World”

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 24.10.2017

Vuonna 2004 perustettu, Alabamasta ponnistava metalcore-duo Matthew Hastings ja Robert Bloomfield, MyChildren MyBride, on palannut jälleen viiden vuoden hiljaiselon jälkeen. 13 vuoden pituisesta urastaan huolimatta retkueen nimissä on tänä päivänä vain neljä albumia, joista uusin on hiljattain julkaistu ”Vicious World”. Vielä täytenä bändinä operoinut projekti julkaisi vuonna 2008 debyyttialbuminsa ”Unbreakable”, jota seurasi vuonna 2010 päivänvalon nähnyt ”Lost Boy”. Näitä kahta melko geneeristä julkaisua seurasi vuoden 2012 nimikkoalbumi, jolla oli jo kuultavissa selkeästi uusia tuulia ja huomion kiinnittämistä laadukkaampien kappaleiden kirjoittamiseen.

Duoksi kutistunut yhtye on nyt soundillisesti isompi kuin koskaan. From First To Last –yhtyeestä tunnettu kitaristi Travis Richter otti albumin tuottamisen omille harteilleen, ja lopputuloksena onkin auditiivisesti varsin miellyttävää kuunneltavaa. Regressiota ei ole tapahtunut myöskään sävellyspuolella, vaan kaksikko on selvästi käyttänyt edeltäneet viisi hiljaista vuotta järkevästi ja keskittynyt uusiin kappaleisiin. Kappaleet kuten ”XeN0”, ”Act I – Elysium 77”, ”Thorns” ja ”CICVDVS” ovat jotain sellaista, mitä vielä banaalin core-mätkinnän pauloissa ollut täysikokoinen MyChildren MyBride ei kyennyt esittämään.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Albumin taustalla on ollut halu saada jokaiseen kappaleeseen oma tunnelmansa. Tämä käy helposti selväksi, sillä kahlatessa kahdentoista raidan läpi liikutaan vuoroin toivottomissa, vuoroin melankolisissa ja vuoroin pahantahtoisissa fiiliksissä. Levy käynnistyy ”XeN0n” riipivillä tremolo-nuoteilla, jotka ovat kuin hitaasti tippuvia mustia sadepisaroita kieppuessaan hallitsemattomasti alas. Kylmäävän ja lohduttoman, hieman modernia blackgazea muistuttavan avauksen jälkeen liikutaan kohti surun kyllästyttämää kertosäettä. ”Thorns” on tyyliltään Marilyn Mansonia muistuttava, goottimainen, kyyninen ja uhoava. ”Act III – Wither” on ilmava ja hauras oodi kuihtuvalle toivolle, joka kuulostaa In Hearts Waken ja Parkway Driven lapselta. Samaan sukuun istuu hienosti myös levyn huudatettavin kappale ”CICVDVS”. ”I.O.U.N.” sisältää hienoja melodeath-lainoja ja pomppivaa melodiikkaa. Ennen kappaleen loppua kuullaan kaiutettua flyygelin soittoa, joka voisi hyvin olla jostakin kauhuelokuvasta. Tunnelmapalasiksi levylle on myös asetettu ambient-henkinen, instrumentaalinen ”The Fountain” ja kuin kylmän, hylätyn tehtaan sisältä kaikuva industrial-pala ”KevlAr”, joka marilynmansonismissaan asettuu ”Thornsin” riisutuksi ystäväkappaleeksi.

”Vicious World” on selkeästi studiossa tehty levy, eikä pelkästään siksi, että bändi on enää vain kahden miehen projekti. Erilaiset efektit ja tuotantovaiheessa tehdyt äänenmuokkaukset on selkeästi otettu hyötykäyttöön kuten kappaleissa ”The Laughing Coffin”, ”KevlAr” ja ”I.O.U.N.”. Bändi ei selvästikään ole halunnut tehdä sellaista albumia, joka koostuisi dynamiikaltaan pelkästään perusbändisoittimista, vaan jokaiseen kappaleeseen on haettu tuotantovaiheessa paljon väriä, nyansseja ja tunnelmaa luovia elementtejä. Myöskään musiikillisesti ei enää liikuta pelkän metalcoren alueella, vaan mukana on myös paljon industrial- ja goottimetallista haettuja vaikutteita (”Thorns”, ”The Acrobat”, ”The Laughing Coffin”, ”KevlAr”) sekä hieman black- ja death -metallin tuulahduksia (”XeN0”, ”I.O.U.N.”). Mitään kovin nopeita kappaleita levyltä ei löydy, vaan sillä kuljetaan enimmäkseen suhteellisen verkkaisesti ja parhaimmillaankin melko keskitempossa.

Kyseessä on ehdottomasti MyChildren MyBriden uran musikaalisin, erilaisin ja kypsin tuotos. Kaksikko on nähnyt entistä enemmän vaivaa itse kappaleisiin ja niiden sisältöön saaden aikaan monessa suhteessa miellyttävää kuunneltavaa. Substanssinsa puolesta jälki ei kuitenkaan ole aina ihan niin jännittävää, ja joissain kohtaa tietyt yritelmät kuulostavat vielä hieman luonnosmaisilta. Lauluosuuksien puolesta levyllä loistetaan erityisesti puhtaiden vokaalien osalta. Ne ovat vuoroin kauniita, herkkiä, kummittelevia ja piinaavia. Rujommat huutovokaalit eivät kuulosta muuttuneen tai kehittyneen ajan saatossa kovinkaan paljoa, ja vaikka ne ovatkin teknisesti hyvin toteutettuja, eivät ne aina tunnu muulta kuin tyylinsä sanelemalta pakolta. Parhaimmillaankaan albumi ei ole genressään mitään uutta ja erikoista, mutta bändin mittapuulla kyseessä on musiikillisesti suuri loikka eteenpäin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen