Pieni festari Keski-Pohjanmaalla – Hulinafest kuvin ja sanoin
Toista kertaa järjestetty Hulinafest Kokkolan Hotelli Seurahuoneella juhlittiin 24.-25.3.2017.
Ohjelmassa oli pieniä ja mielenkiintoisia yhtyeitä, nykymusiikin matineaa sekä hienoja elämyksiä pitkin viikonloppua. Ensimmäisen hippiaikakauden perään haikailun sai viimeistään täällä lopettaa, sillä 2010-luku on uusi 1970-luku.
Hulina on pieni yhdistys, joka on julkaissut muutaman yhtyeen ja artistin tallenteita, järjestänyt tapahtumia sekä kehittänyt paikallisten kulttuuritietämystä. Luonnollisesti osa yhteistyössä olleista yhtyeistä esiintyi viikonlopun aikana Seurahuoneen tiloissa.
Odotukseni paikkaa ja koko tapahtumaa kohtaan olivat hyvinkin romantisoidut: haaveilin pääseväni elämään omaa gonzoiluelämää Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -leffan tyyliin. Puitteet kyllä täyttivät odotukset: vanhan ja entisöimättömän hotellin kokolattiamatto, pylväät ja koristeellinen sisustus toivat samantien nostalgisen tunnelman. Se sai tuntemaan olon kotoisaksi. Usein katse törmäsi peilipintoihin, jotka vääristivät tiloja todellisuutta suuremman oloiseksi hämmentäen selväpäistäkin vierailijaa. Liskoihmisiä tai kääpiöitä en kuitenkaan viikonlopun aikana tavannut.
Festivaalit sai kunnian avata Rosa Latva yhtyeineen. Tuon söpön ujostelevan laulaja-lauluntekijän kappaleiden äärellä aivan herkistyi. Yleisöä keinutettiin kaihoisasti noin kolmen vartin ajan. Setin loppupuolella tuotiin musisointiin mukaan kannel. Loppupaisuttelusta tuli välittömästi mieleen Tool; mikä yhdistelmä!
Ohjelman monipuolisuus kävi ilmi heti kättelyssä, kun Rosa Latvan jälkeen yläkerran pikkulavalla esiintyi kahden basistin muodostama duo. Bottoms Up käytti musiikissaan hyväksi luupperia rakentaen pitkiä tunnelmallisia kappaleita. Itse jäin kaipaamaan enemmän efektejä, ihan tavallisella bassosoundilla kun ei pitkälle pötkitä, jos tukena ei ole muita instrumentteja. Nauhattoman nelikielisen virheetön käsittely ansaitsee tietenkin arvostusta.
Katutasossa festarikansaa palveli ravintola-baari Reino, jonka menu oli laitettu festarien ajaksi hyvin miellyttävän oloiseksi. Tarjolla oli sekä vegaaneille että lihansyöjille omat eväät: risottoa, vartaita, dippailtavaa ja sormiruokaa, hampurilaisia unohtamatta. Joidenkin annosten kohdalla hinnat kyllä pöyristyttivät, esimerkiksi kourallinen nachoja kanadipin maksoi kanssa 10 euroa.
Mainos päättyy
Ruokailun taustamusiikkina kuuntelin sivukorvalla kahden yhtyeen yhteennaitettua ilmaisua. Lavalla hassutteli Herrassection Beat. Jätkäporukka oli kaivanut iskelmävaatteet naftaliinista ja soitti ikivihreitä omilla parodiasanoituksillaan. Pienen piirin vitsailut aukenevat hieman heikosti näin ulkopuolisille, mutta bändin tutut tuntuivat viihtyvän keikalla.
Festarin tunnetuin kiinnitys vaikutti olevan Jarkko Martikainen yhdessä Haaga Folk Machine -yhtyeen kanssa. Tuon keikan aikana noin satapäinen yleisö oli yhtä hymyä, tanssia ja laulua, enkä itsekään voinut välttyä hyvältä fiilikseltä suuren saarnamiehen laulujen äärellä. Vanhat YUP-klassikot yhdessä Martikaisen soolomateriaalin (“Väärinymmärryksiä merellä”!) kanssa toimivat miljööstä riippumatta. Keikalla kuultiin myös Haaga Folk Machinen kanssa julkaistun “Ovelat Jalat” -EP:n materiaalia, joka ei kuulostanut huonolta sekään! Suurin osa väestä vaelsi ulos Seurahuoneelta esityksen jälkeen, vaikka jäljellä oli vielä kaksi erittäin mielenkiintoista aktia.
Seuraavaksi yläkerrassa koin viikonlopun suurimmat “mitä vittua täällä tapahtuu” -olot, kun Vindi Karlos -niminen duo lasetti kansalle hämmentävää autotallipoppiaan. Duo muodostui bassonvarressa heiluvasta höntistä kirpputorihahmosta (näillä korkeusasteilla tyypillisen näköinen muusikko) sekä samalta jätelavalta nostetusta Rivers Cuomoa muistuttavasta nörtistä, joka istui rumpusetin takana polkien basaria, soittaen kitaraa ja samalla laulaen. (Nämä kuvailut ovat vain positiivisia seikkoja, toim. huom.) Peliautomaattien tuplausmusiikilta kuulostaneet kappaleet nostivat väkisinkin hyvänlaatuisen virneen kasvoille. Biisi, jonka nimi on “Hubba Bubba -mies”, ei voi olla huono! Tuosta jos jostain keikasta haluaisin videotallenteen jälkipolville. Vähän vinksalleen soitetut kappaleet toimivat tietenkin paremmin kuin levyltä kuunneltuna ja toivat esitykseen lisää huumoriarvoa.
Hyvin paljon (eikä turhaan) hehkuttamani 90-luvun kasvattien rock-trio Malamujérin oli määrä päättää perjantai-ilta myöhäisellä setillään. Tuossa kohtaa aikataulut olivat liukuneet eteenpäin puolisen tuntia, ja hälinä henkilökunnan kesken oli sen mukainen. Lavajuontajien kiusallisten kommenttien jälkeen hotellin uumenista löydettiin bändi valmiina aloittamaan. Tekniset ongelmat ovat jostain syystä seuranneet bändiä keikka toisensa jälkeen. Milloin mikki antaa sähköiskuja, milloin monitorit eivät kuulu lavalla… Yleisön puolelle tuollaiset seikat tuskin näkyvät tai haittaavat. Useimmiten ne tuovat vain lisää voimaa keikkaan, kun muusikot purkavat kasaantuneen turhautumisensa soittosuoritukseen ja esiintymiseen. Lavan edustaa kansoitti bändin ystäviä ympäri maakuntaa, ja Malamujérin uudet tuttavuudet tarkkailivat hieman etäämmältä. Vuodenvaihteessa julkaistun “Savra Vatnalin” kappaleet olivat settilistan keskiössä. Hypnoottinen yliote eturivin väestä oli saavutettu viimeistään toisen kappaleen kohdalla. Paisuttelevat biisit tuntuivat vakuuttaneen myös uuden yleisön.
Mainos päättyy
Keikka oli intensiivistä kohkaamista alusta loppuun. Lavan reunassa oleva kaide erotti yleisön bändistä, vaan käytiinpä sitäkin rajaa hieman rikkomassa: laulaja-kitaristi Topias ”Kortesjärven Kurt Cobain” Mattila heittäytyi rockin voimasta alas kaiteelta kitara ja mikkiteline mukanaan. Hieman hämmentynyt yleisö nosti artistin takaisin lavalle. Jos joku luuli tuossa kohtaa bändin palaavan “normaaliin” kappalerakenteeseen ja rytmiin, oli väärässä. Seurasi kohtaus, jonka vuoksi rakastan rock-musiikkia livenä. Malamujérin keikoilta tuttu loppuräjähdys oli nimittäin lähellä. Kielisoittimet vaihdettiin vähemmän arvokkaisiin, ja hektinen kakofonia täytti Seurahuoneen. Bassokitara kohtasi lavan suurella voimalla, toistuvasti ja rytmissä. Välillä korkeassa kaaressa kuin teloittajan kirves, välillä tömähtäen kuin paalujuntta. Energian loputtua muusikot rojahtivat keskelle lavaa. Basso oli löytänyt tiensä keskelle salia, makaamaan yleisön kanssa selälleen pitkin lattiaa. “Pitkästä aikaa oikein pelotti keikalla”, sanoi joku yleisöstä. Hyvä niin.
Lauantaipäivän ohjelma alkoi nykymusiikin matinealla Raatihuoneella, mutta kaikkihan tietävät, ettei festarien ensimmäisiä akteja pääse katsomaan niin aikaisin. Korpiklaani-viulisti Tuomas Rounakarin sävellyksen kuuleminen livenä olisi kiinnostanut, mutta rock ’n’ roll vei valitettavasti veronsa. Siispä ravintola Reinon nachot ja wingsit naamariin ja odottelemaan Seurahuoneen tarjontaa.
Lauantai oli selkeästi hiljaisempi päivä Hulinafesteillä. Kokkolassa ei liene tarpeeksi hipstereitä, joilla olisi varaa maksaa parikymppiä lipusta. Yöllä baarin asiakkailta kuuli, ettei täällä koskaan järjestetä mitään, ja heti perään keksittiin tekosyitä, miksi ei päästä paikalle, kun jokin taho ohjelmaa tarjoaa. Moderni puskaradio, Jodel-applikaatio, tiesi myös viestiä, etteivät ihmiset edes ymmärrä, mitä on vaihtoehtomusiikki tai indie.
Seinäjoen suunnalta saapunut syntikkapunk-yhtye Metri Painaa Kilon aloitti iltaohjelman yläkerran pikkulavalla. Tuttuja punk-hahmoja oli useista kokoonpanoista, ja musiikkikin oli sen mukaista. Bassosoundi oli kuin pelkillä teräsvanteilla kulkevasta moottoripyörästä, ja synaosuudet muistuttivat 8-bittistä musiikkileikkikoulua. Tämä kaikki toteutui laulajan haahuillessa ympäri huonetta: milloin kurkkien verhojen välistä, milloin ottaen tiukkaa katsekontaktia lyhyeltä etäisyydeltä yleisön kanssa.
Mainos päättyy
Jannen Hengentuotteet ystävineen esiintyi isolla lavalla luoden entistä nostalgisemman tunnelman vanhaan hotelliin. 60-lukulaista kuvastoa esitelleen yhtyeen kappaleet olivat iskelmällisiä kaihovirsiä. Yhtyeen instrumentit tukivat toisiaan livenä harvinaisen hyvin. Kaipaisin enemmänkin tapahtumia, jotka järjestettäisiin unohdetuissa hotelleissa. Seinäjoenkin suunnalla niitä on puolentusinaa. Twin Peaks -tyyppisessä miljöössä hengailu kun voittaa milloin tahansa rapaiset klubit ja minimalistiset yökerhot.
Suurimmat odotukset itselläni kohdistuivat esiintyjistä Jukka Nousiaista kohtaan. Hänkin esiintyi tällä kertaa bändin kanssa. Jukan mukana keikoilla kulkee karavaani 70-luvulta noudettuja hahmoja. Tällä kertaa mukana olivat vain bändin jäsenet Kalevi Suopursu, Siltasen Mikko, Sini Mäenpää ja Petri Alanko. Nöyrästi esiintynyt yhtye soitti istualtaan Jukan laulaessa katse lukittuna salin takaseinään. “Jukan tehdas”, “Pitkää heinää”, “Roskalavojen rock-tähti” ja muita hittejä kuultiin, mitäs muutakaan! Nousiaisen katalogissa on jo niin paljon hyviä kappaleita, että väkisinkin jää kaipaamaan settiin jotain tiettyjä lauluja. Täydellistä kesäistä roadtrip-musiikkia edustava tuotanto on erityisen lähellä sydäntäni, ja jälleen täytyy arvostaa sitä, että pääsee tällaista aikakautta elinaikanaan kokemaan.
Jukka Nousiaisenkin hehkuttaman Homevideon riisuttu punk jaksoi viihdyttää yläkerrassa hetken verran. Maanalaisen hipsterpunk-yhtye Sur-rurin laulaja touhuaa tässä projektissa päämiehenä äänestä ja biisinkirjoitustyylistä päätellen. Ne muutamat, jotka vielä tässä vaiheessa iltaa olivat jääneet paikalle, tuntuivat diggaavan.
Näinkin lyhyt festarointi alkoi tuntua jaloissa, mutta vielä oli kekkereitä koettavaksi. Illan viimeinen akti, nimeltään Suuri Juhla, oli jotain aivan muuta kuin mielikuvat antoivat odottaa. Painovoimaa uhkaava kukkaseppele päässään istunut kosketinsoittaja toi mieleen tv-muusikko Katja Lapin. Omat ja seurueen odotukset menivät murskaksi, kun lavalta tuutattiin nauhalta tulevaa elektro-biittiä ja kiusallisen siirappista mieslaulua. Mieleen tuli jokin aika takaperin näkemäni Kauriinmetsästäjät, mutta ruusuvedellä lantrattuna versiona.
Mainos päättyy
Hulinafestit olivat kaikenkaikkiaan hieno tapahtuma täynnä hienoja hahmoja ja esiintyjiä. On hyvä merkki, kun artistien ulkonäkö ei eroa mitenkään asiakkaiden tyylivalinnoista. Hyvä ruoka, hyvä musiikki, hieno venue ja tunnelma tekevät kenen tahansa viikonlopusta ikimuistoisen. Lopuksi täytyykin kysyä toiselta tapahtuman pääpuuhaajalta, Mikael Mattilalta, mitä mietteitä viikonlopusta jäi.
Miten toiset Hulinafestit sujuivat järjestäjän näkökulmasta? Mitkä olivat viikonlopun parhaat hetket omissa kirjoissasi?
Mikael Mattila: Festarithan menivät sikäli yli odotusten, että käytännön asiat rullasivat kuin rutinoituneen ohjelmoijan BASIC-koodi: aikataulussa pysyttiin, tekninen sekoilu oli aika minimaalista, ja jäätiin myös taloudellisesti plussalle. Ennen kaikkea: sen lisäksi, että yleisö oli varsin innoissaan, mieltä myös lämmitti artisteista huokunut soittamisen ja meiningin ilo. Näin pidemmän linjan keikkajärjestäjänä oon aina pitänyt erittäin tärkeänä sitä, että artistien riskit vitutukseen minimoidaan silläkin uhalla, että se tuottaisi itselle vähän lisäduunia, koska se tulee takaisin moninkertaisesti. Puskaradio toimii, ja mitä useampi bändi hehkuttaa, miten kivaa oli ja hommat hoitui, sitä enemmän meillekin on innokkaita tulijoita. Samalla tämä tietenkin vaikuttaa myös yleisöön, kun huomaa, että bändeillä on hauskaa ja puitteet pelaa. Tähän nähden olin paatuneena pessimistinä erittäin iloinen siitä, että systeemit sujui heti ”ekalla kerralla” näin siististi. Viime vuoden Hulinafest oli vielä kuitenkin harjoittelua ja mittakaavassaan paljon pienempi. Kaiken sujumisestahan olivat mitä suurimmissa määrin vastuussa meitsin lisäksi prokkiksen ydinryhmässä myös Ilkka Hänninen, Julia Hansson, Keke Lammassaari, Minttu Nikula ja Jouni Tapio!
Parhaita hetkiä oli aika sikana. Ehkä semmonen hieno hetki, jolloin asioiden järjestyminen konkretisoitui, oli kun tulin bäkkäriltä Martikaisen keikalle kesken ”Perkeleen peltilaatikoiden”, ja Ilkka ja Keke tulee intoilemaan, että ollaan jo nyt taloudellisesti omillamme. Vaikka tätä hommaa ei tehdä laskutikkua tuijottamalla, mun mielestä myös yhdistyksen profiilille on tärkeää, että jonkinlainen taloudellinen tolkku on läsnä. Ehkä vain se hetki, kun näkee että yleisöllä on hauskaa, ja että opintolainat eivät menekään festarivelkoihin, oli tosi vapauttava. Toki myös oma keikka Jannen Hengentuotteiden riveissä lauantai-iltana oli siisti homma, koska soittaminen ei oo varmaan ikinä tuntunut niin helpolta. En ole mikään rutinoitunut keikkamuusikko, niin noita tilanteita on aina tietty jännittänyt… Etenkin jos on pitänyt soittaa äänentoiston kanssa, kun siinä on niin vitusti hommia, jotka voi kusta. Tällä kertaa kuitenkin monitorointi pelasi, kitara kuulosti ihan järjettömän hyvältä ja synasohelluskin meni aika nappiin – minkä lisäksi meidän vuodenvaihteessa aktiivisen bassonsoiton aloittanut basisti Loviisa veti klassisen viulistin työmoraalilla homman kotiin ihan 6-0. Hyviä keikkoja oli niin paljon, että ei niitä näin festarijärjestäjänä viitsi erotella!
Raportti: Ville Kangasniemi
Kuvat: Jussi Kurkimäki