Pieni, mutta kodikas ja hyvin järjestetty festivaali Kotkan tuntumassa – festariraportti Dark River Festivalilta

Ei liene liioiteltua sanoa, että tänä vuonna vain harvat ja onnekkaat pääsivät nauttimaan festareista. Tämän vuoden festaritarjonta on ollut äärimmäisen suppea Suomessakin, eikä edes elokuussa järjestettyjä festareita ole voinut pitää itsestään selvinä. Esimerkiksi kaksi viikkoa sitten Rock In The City -festarijärjestäjä joutui ilmoittamaan Jyväskylän festivaalin peruuntumisesta, sillä järjestäjä ei olisi ehtinyt reagoida uusiin, paikallisiin terveyssäädöksiin. Olin jo itsekin henkisesti valmistautunut siihen, että Dark River Festival saattaisi jäädä tänä vuonna kokematta, mutta kuin ihmeen kaupalla festarille pääseminen järjestyikin.

Itselleni entuudestaan tuntematon festari yllätti myönteisesti monessa suhteessa. Ensinnäkin festarialueelle oli äärimmäisen helppoa ja sulavaa liikkua. Vuodesta 2004 saakka järjestetty Dark River Festival on pienehkö, kaksipäiväinen festivaali Honkalan hiihtostadionilla, joka sijaitsee 14 kilometrin päässä Kotkan keskustasta. Festivaalialue on kompakti, ja sillä on yksi lava, jolla keikat soitettiin. Alueen toinen, pienempi lava oli varattu keikkojen välisiin ohjelmiin, trubaduurikeikkoihin. Koronaviruksen takia aluetta oli tehty mahdollisimman väljäksi, ja esimerkiksi festarialueen alarinteessä oli laaja alue, jossa oli paljon pöytiä istuskeltavaksi.

Dark River Festivalin ohjelma oli – yllätys, yllätys – kotimaisista yhtyeistä koostuva. Perjantain ohjelmisto oli profiloitunut raskaammaksi Wolfheartin, Dawn Of Solacen ja Insomniumin myötä. Lauantain kattaus sisälsi sen sijaan enemmän vaihtelua, ja päivän aikana kuultiin niin progemetallia, violent popia kuin melodeathiä. Festarin artistikattaus oli monipuolinen ja hyvä, etenkin kun huomioitiin se, että kolmen alkuperäisen esiintyjän tilalle piti löytää uudet esiintyjät. Erityisen hienon kattauksesta teki myös se, ettei se ratsastanut kotimaisen rockin ja metalin kärkinimillä vaan antoi jalansijaa monille uusille yhtyeille kuin myös paikallisille yhtyeille.

Vuonna 2018 hyvän ”Metanoia”-albumin julkaissut Fear Of Domination aloitti perjantain toisena esiintyjänä. Ensimmäinen esiintyjä, Kaunis Kuolematon, jäi itseltäni tällä kertaa ikävä kyllä näkemättä. Seitsemänhenkinen FoD sai kerättyä lavan eteen varhaisesta soittoajankohdasta huolimatta hyvin yleisöä. Yhtyeen iso kokoonpano, joka käsittää kosketinsoittajan, basistin ja rumpalin sekä kahdet vokalistit ja kitaristit, on lavalla melkoinen näky. FoD:n vokalistit Saku ja Sara ohjasivat yhtyeen ja yleisön välistä kommunikointia, ja heidän lauluosuutensa nivoutuivat saumattomasti yhteen FoD:n industrial metal -soundissa. Solistien keskinäistä huulenheittoa oli hauska seurata, ja etenkin Saran iloisuus tarttui yleisöön. Yhtyeen esiintyminen oli alusta loppuun antaumuksellista ja nosti festivaalin tunnelmaa.

Itselleni entuudestaan täysin tuntematon Dawn Of Solace toi päälavalle raskaan rockin doom-vivahteillaan. Yhtyeen vokalistina toimi Mikko Heikkilä (Kaunis Kuolematon), vaikka yhtye onkin Tuomas Saukkosen perustama. Vokalistin valinta oli kuitenkin erinomainen, ja Heikkilän ääni teki minuun vaikutuksen laaja-alaisuudellaan: miekkonen lauloi niin puhtaat kuin örinäosuudetkin tyylikkäästi. Vasta jälkeenpäin huomasin Heikkilän yhteyden Kaunis Kuolematon -yhtyeeseen, ja jäin harmittelemaan sitä etten ehtinyt näkemään yhtyeen keikkaa. Dawn Of Solacen keikka oli kokonaisuudessaan tasavahva, ja sitä olisi voinut seurata pidemmänkin aikaa.

Kevättalvella viidennen pitkäsoittonsa julkaissut Wolfheart jylisi perjantaina myös päälavalla. Tuomas Saukkosen kipparoima yhtye toi festivaalikansan kuultavaksi murjovaa kuolonmetalia, josta ei mahtipontisuutta puuttunut. Kappaleet vyöryivät kuin tsunami ihmisten päälle, ja Saukkosen jylinä vavahdutti maankuorta. Wolfheartin esiintyminen oli alusta loppuun saakka vakaata ja vähäeleistä, ja sen tarkoituksena oli taata raskaamman musiikin ystäville nautintoa – ja siinä yhtye varmasti onnistuikin.

Suomalaisen industrial metalin keisari, Turmion Kätilöt, nauratti ja tanssitti yleisöä hämärtyvässä syyskesäillassa. Keikan aikana kuultiin huvittavia välispiikkejä ja ennalta arvattavaa bassorummun jytkettä discobiitillä höystettynä. Nivusia hytkyttävää musiikkia kuorrutettiin ärhäköillä lavavaloilla ja savuverhoilla. Turmion Kätilöiden keikka oli läpeensä härski ja tanssimista aiheuttava keikka, joka piti suurinta osaa festivaalikansaa lujassa otteessaan. Perjantain päätösesiintyjänä oli tämän hetken yksi polttavimmista suomalaisen metalin nimistä, Insomnium. Itse en jäänyt yhtyettä enää seuraamaan, mutta kuvaajamme, Sami Hinkkanen, tallensi keikalta mainioita kuvia, jotka löytyvät myös sivustoltamme.

Lauantai käynnistyi perjantaita muutamaa tuntia aikaisemmin hiihtomestassa, ja ensimmäisenä esiintyi power metaliin luottava Domination Black. Yhtyeen esiintyminen oli kaiken kaikkiaan energistä sekä hevimäistä, ja se tuntui herättävän hyvin uneliasta festivaalikansaa. Päivän toisena esiintyjänä lavalla kapusi paikallinen Crimson Sun, joka julkaisi alkuvuodesta toisen pitkäsoittonsa. Tältä uudelta ”Fates”-albumilta kuultiin runsaasti melodista heviä, mutta myös vanhaa tuotantoa tuotiin esiin. Yhtyeen melodinen hevi tuntui herättävän paljon hyväksyviä nyökkäyksiä kuuntelijoissa. Erityisesti tästä keikasta jäi mieleen vokalisti Sini Seppälän aurinkoinen asenne, joka ei taatusti jättänyt ketään happamaksi.

Kotimainen progressiivinen metal on saanut usean vuoden ajan nauttia Wheelistä, joka on julkaissut kahden viimeisen vuoden aikana pitkäsoiton sekä EP:n. Olen todistanut yhden Wheelin keikan aikaisemmin, jolloin mieleeni jäi hienoinen pettymys pidättäytyneestä ja jäykästä esiintymisestä. En kuitenkaan halunnut jättää kyseistä keikkaa viimeiseksi Wheelin osalta, vaan halusin antaa yhtyeelle vielä mahdollisuuden. Ja se kannattikin. Reilussa vuodessa Wheelin lavapreesens on kehittynyt huimasti ja yhtyeen olemus vapautunut rennommaksi. Yhtyeen vokalisti-kitaristi James Lascelles jututti yleisöä huolettomasti, ja koko bändin olemus oli paljon vapautuneempi. Wheelin mainio proge metal puri festarikansaan kuin häkä. Ja mikä parasta, päivän aikana tultaisiin vielä kuulemaan monta hyvää yhtyettä.

Tänä keväänä erinomaisen esikoisalbuminsa julkaissut Oceanhoarse lunasti kaikki sille asettamani odotukset ja enemmänkin. Yhtyeen esiintyminen oli vähintään yhtä energistä kuin ”The Damage Is Done Live” -albumilla, ja keikka tuntuikin herättävän runsaasti kiinnostusta festivaalikansassa. Eikä se toisaalta ole ihmekään, sillä Oceanhoarse soitti suurella antaumuksella ja energialla. Yhtye ikään kuin vapautti kaiken kevään aikana pakkautuneen energiansa. Koronan aiheuttamien rajoitusten takia monet yhtyeet ovat hyödyntäneet aikaa valmistelemalla uutta musiikkia. Näin on tehnyt myös edellä mainittu yhtye, joka antoi ensimakua uudesta musiikista ”Locks”-kappaleen muodossa. Kappale oli äärimmäisen väkevä soundiltaan, mikä onkin lupaava merkki tulevasta. Keikan lopussa koettiin myös toinen yllätys, kun yhtyeen maskotti asteli lavalle ja soitti sähäkän kitarasoolon. Oceanhoarsen keikka sai hymyn huulille.

Kiljumiset ja kirkaisut olivat harvassa kaksipäiväisen Dark River Festivalin aikana, mutta festarilta löytyi yksi bändi, joka onnistui niitä aiheuttamaan. Kyseessä on mikäs muukaan kuin väkivaltaisesta popista tunnettu Blind Channel. Viime vuosina kovassa nosteessa ollut Blind Channel julkaisi tänä keväänä uransa kolmannen albumin, jolla yhtye jatkoi väkivaltaisen popin manifestia. Olen todistanut yhtyeen esiintymisen kaksi kertaa aiemmin, eikä tämä kolmas kertakaan jäänyt energisyydessään edeltävien varjoon. Blind Channel laulatti, hypytti sekä tanssitti yleisöä koko keikkansa ajan täydellä antaumuksella, kuten aikaisemmillakin kerroilla. Keikan perusteella oli mukava huomata, että se poikamainen energisyys, joka yhtyeellä oli jo ensimmäisillä keikoilla, ei ole hävinnyt mihinkään.

Jos Dark River Festivalilta pitäisi valita yksi keikka, joka sai parhaiten yleisön syleilyynsä, kuuluisi kiitos todennäköisesti Mikkelin ylpeyden Bloodred Hourglassin suuntaan. Yhtyeen keikka oli alusta saakka hengästyttävän energinen ja intensiivinen melodeath-elämys, joka vahvisti sen ajatuksen, että BRHG on todellakin nousemassa genrensä korkeimpaan kastiin. Yhtyeen olemus on jo kasvanut sellaisiin mittoihin, että BRHG olisi yhtä hyvin voinut olla festivaalin pääesiintyjä. Yhtyeen esiintyminen oli luonnollista, viihdyttävää ja järjettömän energistä alusta loppuun. Keikkaa seuratessa en voinut kuin ihmetellä, miten vokalisti Jarkko Koukonen näyttää siltä kuin ei olisi hengästynyt lainkaan.

Dark River Festivalin viimeisenä esiintyjänä oli Diablo, joka ei nykypäivänä ole enää samalla lailla tapetilla kuin kymmenen vuotta sitten. Yhtye oli festivaalin viimeisimpiä kiinnityksiä ja siinä mielessä hyvä valinta, että se on tuttu kotimaiselle kansalle. Yhtyeen esiintyminen oli tasaisen vahvaa, mutta se jäi väistämättä edellisen esiintyjän varjoon. Diablo antoi kuulijoille kuitenkin nostalgisen matkan isojen hittiensä äärelle, ja yhtyeen turvin Dark River Festival olikin hyvä saada päätökseensä.

Dark River Festivalilla esiintyi reilun tusinan verran kotimaisia yhtyeitä. Sen lisäksi päälavan keikkojen väliaikoina kuultiin trubaduurikeikkoja pienemmällä lavalla. Kyseisellä lavalla soittivat esimerkiksi Vanhala & Aalto HIM-covereineen sekä Asim Searah, joka tunnetaan Wintersunin kitaristina. Kitaristina Searah on hyvä, mutta viihdyttäjänä ja laulajana jopa erinomainen. Hänen äänialansa on laaja, ja sillä irtosi vaivatta klassisempia hevilaulujakin. Searahin esiintyminen pesi hauskuudessaan ja erinomaisuudessaan ehdottomasti muut.

Vuosi 2020 ei ollut Dark Riverin kannalta niin dramaattinen kuin se on ollut monelle muulle festivaalille. Epävarmuudesta ja muutoksista huolimatta festivaalin järjestäjä sai vietyä festivaalin turvallisesti ja kunnialla loppuunsa. Järjestäjä reagoi ihailtavan nopeasti ihmisiltä saamansa palautteeseen esimerkiksi ravintolapisteen toimivuudesta sekä piti huolta siitä, että festivaalilla olo oli mahdollisimman turvallinen jokaiselle osallistujalle. Festivaali teki tänä vuonna kävijämääräennätyksensä, jonka myötä alueella oli 3000 ihmistä nauttimassa elävästä musiikista. Vaikka Dark River onkin pieni festari, en ihmettele, miksi sillä on omat uskolliset asiakkaansa. Festivaali oli todella hyvin järjestetty, ja oleminen siellä tuntui jopa kodikkaalta. Tämä ei jää ainoaksi käynnikseni Dark River Festivalilla, se on varma.

Dark River Festival Facebookissa

Raportti: Aleksi Parkkonen
Kuvat: Sami Hinkkanen