Pientä helpotusta suureen keikkanälkään – Mokoma Turun Logomolla 9.10.2021

Kirjoittanut Ossi Kumpula - 15.10.2021

Oma taipaleeni Mokoman kanssa alkoi muistaakseni vuonna 2004, hieman yhtyeen läpimurtonakin pidetyn ”Tämän maailman ruhtinaan hovi”-albumin julkaisun jälkeen. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt ”Kuoleman laulukunnaat” oli jo lähes napakymppi omissa kirjoissani, ja innostukseni bändiä kohtaan kulminoitui heti seuraavana vuonna seuranneen ”Luihin ja ytimiin”-pitkäsoiton aikoihin. Sittemmin bändi on tunnollisesti jatkanut tasaista julkaisutahtia valitsemallaan alati kevenevän ilmaisun tiellä, tienaten jatkuvasti uusia kuulijoita sitä mukaa, kun kaltaisiani jääriä on tippunut kyydistä. Kun yhtye julkisti keikan kotikaupunkini Turun Logomoon, piti allekirjoittaneen alkaa tarkistamaan setlist.fm-arkistoista, milloin olisin viimeksi ollut todistamassa bändiä näiden omalla klubikeikalla. Varmat muistikuvat ovat jo yli 10 vuoden takaa, joten tämän täyn varjolla päätin viime lauantaina lähteä sotkemaan pyörällä kohti keikkapaikkaa lokakuiseen tihkusateeseen.

Pelipaikalle päästyäni tilanne vaikutti sikäli huolestuttavalta, että keikkapaikkana toiminut Logomo-halli suorastaan kumisi tyhjyyttään, ja suurin osa paikalle vaivautuneista istui tukevasti anniskelualueen pöytien ääressä. Tässä vaiheessa keikan ilmoitettuun alkamisaikaan oli vielä vajaa vartti. Onneksi bändin aloittaessa noin kymmenen minuuttia myöhässä oli lavan edusta täyttynyt jo sen verran, että suoranaiselta myötähäpeän kokemukselta säästyttiin. Kyseessä oli kuitenkin Varmoiksi päiviksi ristityn syyskiertueen avauskeikka, ja Marko Annalakin totesi tilanteen haastavaksi. Osa kiertueen keikoista on kuitenkin jo ennakkoon loppuunmyyty, joten varsin mukavasti bändille tuntuu edelleen olevan kysyntää.

Keikka alkoi verkkaisesti vyöryvällä ”Nimensä unohtaneen rukouksella”, jonka tarkoituksena selvästi oli toimia lämmittelynä niin bändille kuin yleisöllekin. Seuraavaksi soitettu ”Sydänjuuret” soi korvia hivelevän rouheasti ja tuhdisti, ja yleisön seassa vaatimaton tarkkailu vaihtui jo osallistuvampaan nyökkäilyyn ja nyrkinpuintiin. Viimeistään kolmantena kuultu ”Hei hei heinäkuu” herätti viimeisetkin paikallaolijat keikkaan mukaan, vaikka kappale onkin omaan makuuni hieman vääränlainen Mokoma-hitti. ”Kuollut, kuolleempi, kuollein”-rallin aikana yhtye pääsi soveltamaan musiikillisia improvisaatiotaitojaan, kun ilmeisesti Marko Annalalla oli ongelmia korvamonitorinsa kanssa.

Keikka jatkui tästä tasaisen varmana hidas- ja nopeatempoisten kappaleiden melko tasaisella vuorottelulla, hevilettien ja käsiparien halkoessa yleisössä ilmaa kunkin biisin edellyttämässä tahdissa. Kappaleiden väleissä ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, miten suosionosoitukset kaikuivat Logomo-salissa ikävästi ja jotkut yleisön terveisistä katosivat jonnekin korkeuksiin, kuten Annala itsekin jossain spiikissään noteerasi. Mainitsematta ei myöskään jäänyt eräs tällä hetkellä muodissa oleva harvinaisen typeränniminen tv-sarja, joten ajankohtaisuuspisteetkin lienevät paikallaan. ”Kesytä perkeleet” päätti varsinaisen setin, ja encoressa kuullut ”Toinen ihminen” ja ”Sinne missä aamu sarastaa” saattelivat keikan sikäli asiaankuuluvan seesteiseen loppuunsa, että ilmeisesti ainakin yksi pariskunta yleisössä juhli hääpäiväänsä.

Mokoma tulee aina olemaan itselleni tärkeä bändi sikäli, että se on yksi ensimmäisistä suomenkielisistä metalliyhtyeistä, joihin tutustuin, ja ylipäätään tärkeä suunnannäyttäjä musiikkimakuni laajentuessa ulommas sitä alkuaikoina dominoineesta jenkkimetallista. Kuriositeetti, koronan jättämä keikkanälkä ja tilaisuus todistaa raskaan musiikin tapahtuma kotikaupungissa ajoivat minut tällä kertaa liikkeelle, mutten usko enää taas aivan hetkeen eksyväni Mokoman tähdittämälle klubikeikalle. Tällä ei sinänsä ole mitään väliä, sillä sivusilmällä todistetuista festarikeikoista ja Logomon vedosta päätellen yhtyeellä piisaa kyllä uskollista ja intohimoista yleisöä aivan riittämiin. Kiitos siis Mokomalle tämänkertaisesta, nähkäämme joskus vielä esimerkiksi festareilla tai vaikkapa ”Kuoleman laulukunnaat”-levytyksen kaksikymppisillä!

Teksti: Ossi Kumpula

Kuvat: Sami Hinkkanen